Sitten poistuin enempää virkkamatta. Ne juoksivat jälkeeni, kokivat rukouksillaan minua tyynnyttää ja vannoivat olevansa loukkaamatta Firenzeä.
VELI AMBROGIO. Kunpa poikamme voisivat unohtaa, että olitte Arbian luona, ja muistaa, että olitte Empolissa! Te elitte julmana aikana, ja enpä luule, että guelfin enempää kuin ghibellininkään on helppo voittaa itselleen iankaikkista autuutta. Jumala teitä varjelkoon helvetistä, messer Farinata, ja ottakoon teidät kuoltuanne pyhään paratiisiinsa!
FARINATA. Taivas ja helvetti ovat vain omassa mielessämme. Epikuros on asian opettanut, ja monet tietävät sen hänen jälkeensä. Ettekö tekin, veli Ambrogio, ole lukenut kirjastanne: "Ihminen kuolee samoinkuin luontokappale. He ovat samassa tilassa?"
Jos kuitenkin uskoisin Jumalaan niinkuin tavalliset sielut, pyytäisin häntä sallimaan minun kuoltuani jäädä tänne kaikkineni ja sulkemaan sieluni samoinkuin ruumiinikin hautaan kauniin San Giovannin seinämälle. Siinä nähdään roomalaisten vainajillensa veistämiä kivialtaita, jotka ovat nyt avoimet ja tyhjät. Erääseen niistä leposijoista tahdon kerran päästä rauhaan nukkumaan. Olen eläessäni kärsinyt kauheasti maanpaossaolosta, vaikka olenkin ollut vain päivämatkan päässä Firenzestä. Olisin sitä onnettomampi, mitä kauemmaksi täältä joutuisin. Tahdon jäädä ainiaaksi rakastettuun kaupunkiini. Kunpa omaisenikin saisivat jäädä tänne!
VELI AMBROGIO. Kauhistuen kuulen teidän pilkkaavan Jumalaa, joka on tehnyt taivaan ja maan, Firenzen vuoret ja Fiesolen ruusut. Ja kaikkein eniten minua kauhistuttaa se, messer Farinata degli Uberti, että henkenne luo pahaan ylevän leiman. Jos ääretön laupeus, vastoin vieläkin säilyttämääni toivoa, teidät hylkäisi, uskon helvetin saavan teistä jotakin kunniaa.