Sitten hän kirjoitti mitään pois jättämättä, kuinka oli havainnut nymfien muuttuvan noitaämmiksi, ja kertoi sarvellisesta vanhuksesta, jonka ääni hymisi metsässä kuin muinaisen huilun viimeinen huokailu ja kuin pyhän harpun alkusoitto. Hänen siinä kirjoittaessaan lauloivat linnut, ja yö alkoi vähitellen himmentää päivän kauniita värejä. Munkki sytytti lamppunsa ja jatkoi kirjoittamista. Kokemiaan ihmeitä kertoessaan hän samalla selitti niiden kirjaimellisen merkityksen ja henkisen tarkoituksen skolastiikan sääntöjä noudattaen. Ja samoinkuin kaupungit ympäröidään muureilla ja torneilla, jotta ne olisivat vahvat, samoin hänkin tuki väitteitään Raamatusta keräämillään ydinlauseilla. Kokemiensa merkillisten ilmestysten nojalla hän päätteli ensinnäkin, että Jeesus Kristus on kaikkien luontokappaleiden herra ja että hän on satyyrien ja panien samoinkuin ihmistenkin Jumala. Siitä syystä oli pyhä Hieronymus nähnyt erämaassa kentaureja, jotka olivat tunnustaneet Jeesuksen Kristuksen. Toiseksi hän päätteli, että Jumala oli antanut pakanoiden nähdä jonkinlaista totuuden kajastetta, jotta heidät voitiin pelastaa.
Niinpä ovatkin sibyllat, esimerkiksi Cumaen, Egyptin ja Delphoin sibyllat, saattaneet ilmestymään keskelle pakanuuden pimeyttä Seimen, Vitsat, Orjantappuraseppelen, Ruokovaltikan ja Ristin. Juuri tästä syystä onkin pyhä Augustinus päästänyt Erythrean sibyllan Jumalan kaupunkiin. Fra Mino kiitti Jumalaa siitä, että Hän oli hänelle opettanut nämä asiat. Ajatellessaan Vergiliuksen olevan valittujen joukossa hän tunsi sydämeensä tulvahtavan suuren ilon. Hän kirjoitti riemumielin viimeisen lehden alareunaan:
Tämä on veli Minon, Jeesuksen Kristuksen köyhän ilmestys. Minä olen nähnyt pyhimysten sädekehän Satyyrin sarvekkaalla otsalla merkkinä siitä, että Jeesus Kristus on vetänyt luokseen esikartanoista muinaisajan viisaat ja runoilijat.
Yö oli jo pitkälle kulunut, kun Fra Mino tehtävänsä suoritettuaan laskeutui vuoteeseensa nauttiakseen siinä hieman lepoa. Hänen vaipuessaan horrokseen tuli ikkunasta kuutamonsäteessä huoneeseen vanha nainen. Fra Mino tunsi hänet kaikkein kamalimmaksi niistä noidista, jotka oli nähnyt San Michelen kappelissa.
— Kuulehan, hempukkani, sanoi nainen, mitä olet tänään tehnyt? Varoitimmehan sinua, minä ja suloiset sisareni, ilmaisemasta salaisuuksiamme. Sanoimme surmaavamme sinut, jos meidät pettäisit. Ja se surettaisi minua, sillä rakastan sinua sydämestäni.
Nainen syleili häntä, nimitti häntä milloin taivaalliseksi Adoniikseen, milloin pieneksi valkoiseksi aasikseen ja hyväili häntä kiihkeästi.
Kun Fra Mino inhon tuntein hänet torjui, hän virkkoi:
— Lapseni, sinä ylenkatsot minua, koska silmäni veristävät, sieraimiani jäytää niiden erittämä kitkerä ja löyhkäävä neste ja ikenissäni on yksi ainoa, mutta musta ja määrättömän, iso hammas. Neairasi on tosiaankin nyt sellainen. Mutta jos minua rakastat, niin muutun sinun avullasi ja sinua varten siksi, mikä olin Saturnuksen kultaisina päivinä, kun nuoruuteni kukoisti maailman kukoistavassa nuoruudessa. Rakkaus yksin, oli nuori jumalani, muodostaa olioiden kauneuden. Jos tahdot saada minut kauniiksi, tarvitset vain hieman rohkeutta. Kas niin, Mino, uljuutta!
Kuullessaan nuo sanat, joita eleet myötäilivät, kauhun ja inhon valtaama Mino tunsi pyörtyvänsä ja liukui kammionsa kivipermannolle. Pudotessaan hän oli näkevinään puolittain umpeutuneiden luomiensa lomitse ihanan nymfin, jonka alaston ruumis valahti hänen päällensä kuin rieskamaito.
Hän heräsi täydessä päivänvalossa, jäsenet putoamisesta kuin murtuneina. Pergamenttilehdet, joita hän oli edellisenä iltana tuhrinut, lepäsivät pulpetilla. Hän luki ne uudestaan, taittoi kokoon, sinetöi, pisti kaapunsa alle ja huolimatta uhkauksista, joita noidat olivat hänelle lausuneet kaksi eri kertaa, lähti kuljettamaan ilmestyksiään herra piispalle, jonka palatsin harja kohosi keskellä kaupunkia. Piispa oli parhaillaan paneutumassa sotisopaan miestensä ympäröimänä linnansa suuressa salissa. Ylimmäinen pappi näet kävi silloin sotaa Firenzen ghibellinejä vastaan. Hän tiedusteli munkilta, mikä asia hänet toi luo, ja kuultuaan, mistä oli kysymys, käski häntä heti lukemaan selostuksensa. Fra Mino totteli. Herra piispa kuunteli esityksen loppuun asti. Hän ei ollut erikoisesti ilmestyksiin perehtynyt, mutta häntä elähdytti palava innostus uskon palveluksessa. Päivääkään viivyttelemättä ja sallimatta sotaisten huolten itseään häiritä hän antoi kahdentoista mainehikkaan teologin ja kanonisen oikeuden tuntijan asiaksi tutkia tätä tapausta ja kiirehti heitä esittämään lausuntojaan. Kypsän harkinnan jälkeen ja monet kerrat Fra Minoa kuulusteltuaan tohtorit päättivät, että oli soveliasta avata San Michelen kappelissa sijaitseva pyhän Satyyrin hauta ja toimittaa siinä erinomaisia pahanhengen manauksia. Fra Minon koskettelemista opinkappaleista he eivät nimenomaan mitään lausuneet, mutta taipuivat pitämään fransiskaanimunkin väitteitä uskallettuina, kevytmielisinä ja ennenkuulumattomina.