— Valitan sitä, poikani, vastasi pyhä Satyyri, mutta aika ei säästä ihmisiä eikä jumalia. Jumalat ovat kuolemattomia vain katoovaisten ihmisten mielikuvituksessa. Todellisuudessa he kokevat iän kosketuksen ja kulkevat vuosisatojen keralla kohti auttamatonta rappeutumistaan. Nymfit vanhenevat samoinkuin naiset. Ei ole olemassa ruusua, joka ei muutu tappuramarjaksi. Ei ole nymfiä, joka ei muutu noitaämmäksi. Koska olet katsellut pienen perhekuntani telmettä, olet nähnyt, kuinka menneen nuoruuden muisto vielä kaunistaa nymfejä ja fauneja heidän lempensä tuokioina ja kuinka heidän jälleen elpynyt intohimonsa elvyttää uuteen eloon heidän kauneutensakin. Vuosisatojen tekemä tuho ilmaantuu kuitenkin aivan pian jälleen. Onnetonta! Nymfien heimo on vanha ja raihnas.
Fra Mino kysyi vielä:
— Jos on totta, että sinä, vanhus, olet saavuttanut autuuden salaperäisin keinoin, jos on totta, niin järjettömältä kuin se tuntuukin, että olet pyhimys, niin kuinka asut tuossa haudassa varjojen kanssa, jotka eivät ollenkaan osaa ylistää Jumalaa ja jotka riettaudellaan saastuttavat Herran huoneen? Vastaa, oi vanhus!
Mutta vuohensorkkainen pyhimys ei vastannut mitään, vaan haihtui hitaasti ilmaan.
Fra Mino istui sammaleisella paadella lähteen reunalla, mietti kuulemiaan ja havaitsi niissä taajojen pimeiden kohtien ohella myöskin ihmeellistä kirkkautta.
— Tuo pyhä Satyyri, ajatteli hän, on verrattavissa Sibyllaan, joka väärien jumalten temppelissä istuen ilmoitti Vapahtajaa kansakunnille. Muinaisten valheiden savi tahraa vielä hänen sorkkiaan, mutta hänen otsansa kohoo valoon ja hänen huulensa julistavat totuutta.
Pyökkien varjojen langetessa pitkinä rinteen nurmelle munkki nousi paadelta ja laskeutui kapeata polkua, joka johti Pyhän Fransiskuksen poikien luostariin. Hän ei kumminkaan uskaltanut katsella vesillä uinuvia ulpukoita, koska pelkäsi näkevänsä niissä nymfien kuvia. Hän astui kammioonsa kellojen soittaessa Ave Mariaa. Kammio oli pieni ja valkoiseksi sivuttu, huonekaluja oli vain vuode, jakkara ja korkea kirjoituspulpetti. Seinään oli aikoinaan joku kerjäläismunkki maalannut Giotton tyyliin kuvan, joka esitti Mariaa ristin juurella. Sen alla olevalla pienellä pöydällä, joka oli tumma ja kiiltävä kuin viininpusertimen puu, lepäsi kirjoja, pyhiä ja maallisiakin, sillä Fra Mino tutki vanhan ajan runoilijoita voidakseen kiittää Jumalaa kaikissa ihmisten teoissa ja siunasi Vergiliusta, joka oli ennustanut Vapahtajan syntymän, koska näet Mantuan mies sanoo kansoille: Jam redit et Virgo.
Ikkunakomerossa kohosi liljanvarsi karkeasta savimaljakosta. Fra Mino luki mielellään pyhän Neitsyen kultajauhoin kirjoitetun nimen liljan kukasta. Korkealle avautuva akkuna ei ollut leveä, mutta siitä näkyi sinipunervien vuorten yli kaartuva taivas.
Sulkeuduttuaan tähän elämänsä ja halujensa leppoisaan hautaan Mino istuutui kapean pulpetin ääreen, jonka yläpuolella oli kaksinkertainen hylly. Siinä hän yleensä harjoitti opintojansa. Hän kastoi kaislakynänsä pergamenttejä, siveltimiä, väritölkkejä ja kultajauhetta sisältävän hyllyn kupeessa olevaan mustepulloon, rukoili kärpäsiä Jumalan nimessä olemaan häntä ahdistelematta ja alkoi kirjoittaa kertomusta kaikesta siitä, mitä oli nähnyt San Michelen kappelissa ilkeänä yönä ja tänä samaisena päivänä lähteen partaalla. Hän piirsi pergamentille ensinnäkin nämä rivit:
Kertomus siitä, mitä fra Mino, minoriitliveljeskunnan jäsen, on nähnyt ja kuullut ja minkä hän nyt ilmoittaa uskovaisten opetukseksi, Jeesuksen Kristuksen ylistykseksi ja Kristuksen onnellisen vähäisen vaivaisen, Pyhän Fransiskuksen kunniaksi. Amen.