"Minä asuin heidän kerallaan samoinkuin he. Ne, jotka rakastivat heitä, rakastivat minua. Samoinkuin heitä kunnioitettiin, kunnioitettiin minuakin, ja minun pyhyyteni näytti yhtä suurelta kuin heidän.
"Sanoin sinulle, poikani, että olin jo silloin varsin vanha. Aurinko sai tuskin lämpenemään turtuneita jäseniäni. Minä olin enää vain vanha ontelo puu, joka oli kadottanut kukkean ja laulavan latvansa. Syksyn tulo kiirehti joka kerta tuhoani. Eräänä talviaamuna minut löydettiin tien vierestä liikkumattomana makaamasta.
"Piispa, seuranaan papit ja koko kansa, vietti hautajaisiani. Sitten minut laskettiin suureen valkoiseen marmoriarkkuun, jossa oli kolme ristinmerkkiä ja jonka etusivuun oli uurrettu rypälekiehkurain väliin nimi PYHÄ SATYYRI.
"Siihen aikaan, poikani, sijaitsivat haudat teiden varsilla. Minun hautani oli kahden peninkulman päässä kaupungista, Firenzen tiellä. Nuori plataani kasvoi sen luona peittäen sen valovälkkeisellä varjollaan, täynnä linnunlaulua, hyminää, raikkautta ja riemua. Verraten lähellä solisi puro vesinenättiä kasvavassa uomassa; nauravia poikia ja tyttöjä saapui sinne yhdessä kylpemään. Tämä viehättävä paikka oli pyhä paikka. Nuoret äidit toivat sinne pieniä lapsiaan ja antoivat heidän koskettaa hautani marmoria, jotta he tulisivat voimakkaiksi ja kaikilta jäseniltään hyvämuotoisiksi. Maassa vallitsi yleinen uskomus, että ne vastasyntyneet, jotka tuotiin minun haudalleni, tulivat toisia voimakkaammiksi ja rohkeammiksi. Senvuoksi tuotiin luokseni Toskanan jalon rodun kaunein kukka. Toivatpa maalaiset luokseni aasintammojansakin siinä toivossa, että saisivat ne tiineiksi. Muistoani kunnioitettiin. Joka vuosi kevään tullen saapui piispa pappeineen rukoilemaan ruumiini luo, ja minä näin kaukaa, ruohoniityiltä, sukeltavan näkyviin kulkueen risteineen ja vahakynttilöineen, punaisine baldakiineineen ja virsiä veisaten. Niin oli laita, poikaseni, kelpo kuninkaan Berengarin aikana.
"Satyyrit ja satyyrittaret, faunit ja nymfit viettivät harhailevaa ja surkeata elämää. Heille ei enää rakennettu nurmialttareita, ei tuotu kukkaköynnöksiä, ei tarjottu uhrilahjoiksi rieskaa, jauhoja ja hunajaa. Korkeintaan tapahtui, että joku vuohipaimen toisinaan sijoitti salaa pienen juuston pyhän luolan eteen, jonka aukko peittyi vadelma- ja orjantappurapensaisiin. Ja tulivatpa vielä kaniinit ja oravatkin jakamaan vaivaista ateriaani. Itämailta saapuneet apostolit olivat karkoittaneet nymfit, metsien ja synkkien luolain asujaimet, tyyssijoistaan. Ja jotteivät he voisi palata, valelivat galilealaisen jumalan papit puihin ja kiviin loihdittua vettä, lausuivat maagillisia sanoja ja pystyttivät ristejä metsiin tienhaaroihin; sinun näet tulee tietää, poikani, että Galilealainen on taitava loitsija. Hän tuntee lukujen ja merkkien tehoisuuden paremmin kuin Saturnus tai Jupiter. Niinpä eivät vanhat jumalaraukat enää löytäneetkään suojaa pyhistä metsistään. Karvaisten vuohenjalkaisten kuoro, joka oli muinoin helähtävin sorkin karkeloinut oman maansa kamaralla, oli nyt vain kalpeiden ja äänetönten varjojen pilvi, kukkulain rinteillä kiirivä aamuinen usva, jonka aurinko hälventää.
"Tuimaa tuulta muistuttavan jumalallisen vihan ajamina nuo haamut kiertelivät kaiket päivät teiden pölyssä. Yö ei ollut heille aivan yhtä vihamielinen. Yö ei kuulu kokonaan galilealaiselle jumalalle. Se kuuluu hänelle ja demoneille yhteisesti. Varjojen laskeutuessa kukkuloilta metsänhaltiat ja -haltiattaret, nymfit ja panit kyyristyivät teiden vieressä olevien hautojen kupeelle ja nauttivat hieman lepoa siinä, hornanvaltojen lempeän vallan alla. Minun hautaani he pitivät sen kunnianarvoisen vanhuuden vuoksi toisia parempana. Pian he kerääntyivät sen eteläisen karniisinosan alle, jossa ei ollut sammalta ja joka säilyi aina kuivana. Tuo kevyt väki lensi sinne uskollisesti joka ilta, niinkuin kyyhkyset lentävät lakkaansa. He voivat helposti sinne sijoittua, koska olivat muuttuneet aivan pieniksi ja muistuttivat viskimestä kimpoavia keveitä vihneitä. Minä lähdin toisinaan äänettömästä kammiostani ja istuuduin heidän keskelleen marmoritiilien suojaan laulaen hiljaisin äänin Saturnuksen ja Jupiterin ajoista; ja heidän mieliinsä palasi menneen onnen muisto. Dianan heitä katsellessa he toistivat vanhoja leikkejä, ja myöhästynyt vaeltaja luuli näkevänsä vainioiden usvan kuutamossa muotoutuvan rakastavaisten toisiinsa-kietoutuviksi ruumiiksi. Ja eiväthän ne muuta olleetkaan kuin kevyttä sumua. Halla teki heille suurta haittaa. Eräänä yönä, seudun levätessä lumen peitossa, nymfit Aigle, Neaira, Mnais ja Meliboia pujahtivat marmorin raoista ahtaaseen ja pimeään komerooni. Kumppanit seurasivat heitä suurin joukoin, ja faunit syöksyivät ajamaan heitä takaa saavuttaen heidät aivan pian. Minun asumukseni oli heidän asumuksensa. Me emme poistuneet siitä ollenkaan, ellemme lähteneet kauniina yönä metsään kävelemään. Mutta silloinkin heillä oli kiire palaamaan ennen kukon ensimmäistä laulua. Sinun tulee tietää, poikani, että sarvellisten joukossa on yksin minulla oikeus näyttäytyä maan päällä päivän valossa. Se on pyhyyteeni liittyvä erioikeus.
"Hautani herätti seudun asukkaissa entistä suurempaa kunnioitusta, ja nuoret äidit toivat joka päivä luokseni alastomia imeväisiään. Saavuttuaan näille maille ja rakennuttaessaan itselleen luostaria kukkulan rinteelle Pyhän Fransiskuksen pojat pyysivät piispalta lupaa saada siirtää hautani luostarin kirkkoon. He saivat luvan, ja minut siirrettiin erittäin juhlallisesti San Michelen kappeliin, missä vieläkin lepään. Perhekuntaani kuuluvat luonnonhaltiat siirtyivät sinne kerallani. Se oli suuri kunnia; mutta tunnustan kaivanneeni suurta tietä, missä näin aamuisin talonpoikaisnaisten astelevan kantaen päänsä päällä koreja, joissa oli rypäleitä, viikunoita ja kullankeltaisia omenoita. Aika ei ole kaipaustani viihdyttänyt: tahtoisin vieläkin levätä Pyhän tien plataanin alla.
"Sellainen on elämäni, lisäsi vanha vuohensorkkainen. Se kuluu hymyilevänä, leppoisana ja piilevänä maan kaikkien aikakausien halki. Jos sen iloon sekaantuu hiukan murhetta, on se jumalten tahto. Oi poikani, ylistäkäämme jumalia, maailman valtiaita!"
Fra Mino oli hetken mietteissään. Sitten hän virkkoi:
— Nyt ymmärrän, mitä merkitsi huonona yönä San Michelen kappelissa näkemäni. Eräs seikka vain jää mielessäni hämäräksi. Sano minulle, vanhus, minkätähden ne nymfit, jotka asuvat kanssasi ja antautuvat fauneille, muuttuivat inhoittaviksi vanhoiksi naisiksi saavuttuaan minun luokseni.