Valitettavasti olen vanhentunut, sillä olen vain jumala, ja vuosisadat ovat valkaisseet pääni ja rintani haivenet; ne ovat sammuttaneet lanteissani piilleen kiihkon. Minä olin jo pahoin iän rasittama, kun suuri Pan kuoli ja kun Jupiter joutui saman kohtalon alaiseksi, jonka oli itse valmistanut Saturnukselle, Galilealaisen hänet kukistaessa. Olen siitä lähtien viettänyt niin riutuvaista elämää, että jouduin jo kuolemaankin ja haudatuksi. Ja totta puhuen en olekaan enää kuin oman itseni varjo. Jos olen vielä hieman olemassa, johtuu se siitä, ettei mikään häviä ja ettei kenelläkään ole lupa kuolla täydellisesti. Kuolema ei ole missään tapauksessa täydellisempi kuin elämä. Olioitten valtamereen hukkuneet olennot ovat kuin aaltoja, joitten näet, oi lapseni, nousevan ja painuvan Adrian merellä. Heillä ei ole alkua eikä loppua, he syntyvät ja katoavat huomaamatta. Yhtä huomaamatta häipyy minun sieluni. Kulta-ajan satyyritarten kalpea muisto elähdyttää vielä katsettani, ja huuliltani kirpoavat kuulumattomina muinaisten aikojen hymnit.

Niin sanottuaan hän vaikeni. Fra Mino katseli vanhusta ja käsitti, että hän oli pelkkä haamu.

— Ei ole suinkaan ihan uskomatonta, että olet pukinjalkainen olematta silti paholainen, sanoi hän. Ne luontokappaleet, jotka Jumala loi osattomiksi Aatamin perinnöstä, eivät voi joutua kadotetuiksi enempää kuin tulla pelastetuiksikaan. Minä en usko, että kentauri Kheiron, joka oli ihmistä viisaampi, kärsii Leviathanin kidassa ikuisia tuskia. Eräs matkustaja, joka on tunkeutunut taivaiden esikartanoihin, sanoo nähneensä hänet nurmikolla istumassa ja juttelemassa Ripheuksen, oikeamielisimmän troialaisen kanssa. Mutta toiset väittävät, että pyhä paratiisi on avattu Troian Ripheukselle. Siinä kohden on varmaan epäilys paikallaan. Valehtelit kuitenkin, vanhus, sanoessasi minulle, että olet pyhimys, sinä, joka et ole ihminen.

Pukinjalkainen vastasi:

— Poikani, kun olin nuori, en valehdellut enempää kuin ne uuhilampaat, joiden maitoa imin, tai pukit, joiden kanssa olin puskusilla voimani ja kauneuteni ilossa. Siihen aikaan ei valehdellut kukaan eikä mikään, lampaan turkki ei ollut vielä oppinut omaksumaan petollisia värivivahduksia; ja minun mieleni ei ole siitä ollenkaan muuttunut. Katso, minä olen alaston niinkuin Saturnuksen kultaisina päivinä. Ja minun henkeni ei ole verhottu enempää kuin ruumiinikaan, Minä en valehtele milloinkaan. Ja mitä eriskummallista havaitsetkaan, poikani, siinä, että minusta on tullut pyhimys Galilealaisen edessä, vaikka en olekaan sen emon lapsia, jota toiset nimittävät Eevaksi, toiset Pyrrhaksi ja jota sopii kunnioittaa sekä Eevana että Pyrrhana? Pyhä Mikael ei hänkään ole naisesta syntynyt. Minä tunnen hänet, ja me keskustelemme toisinaan. Hän kertoo minulle niistä ajoista, joina oli härkäpaimenena Garganon-vuorella…

Fra Mino keskeytti:

— En voi sietää, että pyhää Mikaelia nimitetään härkäpaimeneksi, vaikka hän onkin kainnut härkiä, joiden isännällä oli mainitsemasi vuoren nimi, mutta kerro minulle, vanhus, kuinka tulit armoitetuksi.

— Kuule siis, vastasi pukinjalkainen, ja uteliaisuutesi tulee tyydytetyksi.

"Ilmoittaessaan Arnon suloisessa laaksossa, että Galilealainen oli syössyt vallasta Jupiterin, itämailta tulleet miehet kaatoivat ne tammet, joihin maan asujaimet olivat ripustaneet pieniä savesta tehtyjä jumalattaria ja votiivilevyjä, he pystyttivät ristejä pyhille lähteille ja kielsivät paimenia viemästä nymfien luoliin viiniä, rieskaa ja leivoksia uhrilahjoiksi. Faunien, panien ja metsänhaltioiden kansa siitä loukkaantui, eikä syyttäkään. Vihansa vallassa se hyökkäsi uuden jumalan tuojien kimppuun. Apostolien yöllä nukkuessa kuivista lehdistä tehdyillä sijoillaan nymfit tulivat nykimään heitä parrasta, ja nuoret faunit pujahtivat pyhien miesten talleihin tempaamaan karvoja heidän aasintammainsa hännistä. Minä yritin turhaan ehkäistä heidän viatonta ilkeyttänsä ja kehoittaa heitä alistumaan. 'Lapseni', sanoin minä heille, 'kevyiden leikkien ja ivanaurujen aika on ollut ja mennyt'. Mutta ne varomattomat eivät minua kuunnelleet. Siitä koitui heille onnettomuus.

"Mutta minä, joka olin nähnyt Saturnuksen vallan loppuvan, pidin luonnollisena ja oikeana, että Jupiterkin vuorostaan tuhoutui. Minä olin mukautunut suurten jumalten kukistamiseen. En vastustellut Galilealaisen sanansaattajia. Teinpä heille pieniä palveluksiakin. Koska tunsin paremmin kuin he metsän polut, poimin karhunvaaraimia ja oratuomenmarjoja, joita asetin lehdille heidän luolainsa edustalle. Minä tarjosin heille vielä kurmitsan munia. Ja jos he rakensivat itselleen majaa, kannoin heille selässäni hirsiä ja kiviä. He puolestaan valoivat vettä otsalleni ja toivottivat minulle Jeesuksen Kristuksen rauhaa.