Tuon nähtyään ja kuultuaan Fra Mino teki ristinmerkin. Mutta ukko ei ollut siitä millänsäkään, vaan loi munkkiin vilpittömän katseen. Hänen kasvojensa syvistä kurtuista välkkyivät kirkkaat siniset silmät kuin lähteen vesi tammien kaarnaisten kylkien lomitse.
— Ihminen tai eläin, huudahti Mino, minä vaadin sinua Vapahtajan nimessä sanomaan, kuka olet.
— Poikani, vastasi vanhus, minä olen pyhä Satyyri! Puhu hiljemmin, jotteivät linnut pelästy.
Fra Mino lausui hiljempää:
— Vanhus, koska et paennut Ristin peloittavaa merkkiä, en voi otaksua, että olet demoni tai jokin helvetistä karannut saastainen henki. Mutta jos tosiaankin olet, kuten sanot, ihminen tai pikemmin elämän aikana suoritettujen hyvien tekojen ja Herramme Jeesuksen Kristuksen ansioiden armoittama ihmisen sielu, niin selitä minulle pyytäessäni, mitä ihmettä merkitsevät pukinsarvesi ja villavat jalkasi, jotka päättyvät mustaan sorkkaan.
Tuon kysymyksen kuultuaan vanhus kohotti kätensä taivaaseen päin ja sanoi:
— Poikani, ihmisten, eläinten, kasvien ja kivien luonto on kuolemattomien jumalten salaisuus, ja minä tiedän yhtä vähän kuin sinä, mistä aiheutuvat nämä sarvet, jotka koristavat otsaani ja joihin nymfit aikoinaan kiersivät kukkakiehkuroita. En tiedä, mitä merkitsevät kaulassani riippuvat myhkyrät, enkä tiedä, minkätähden minulla on uskaliaan pukin kaviot. Voin sanoa sinulle vain, poikani, että tässä metsässä oli muinoin naisia, joilla oli sarvet ja villavat reidet samoinkuin minulla. Mutta heidän povensa oli pyöreä ja valkoinen. Heidän vatsansa ja sileät länteensä kiilsivät. Silloin vielä nuori aurinko kutkutti heitä mielellään kultaisilla nuolillaan, lehvien alla. He olivat kauniita, poikani. Valitettavasti he ovat kadonneet metsästä; viimeinenkin on poissa. Minun kaltaiseni ovat samoin tuhoutuneet; minä olen nyt heimoni viimeinen. Olen ylen vanha.
— Sano minulle ikäsi, sukusi ja isänmaasi, vanhus.
— Poikani, minä synnyin Maasta paljoa aikaisemmin kuin Jupiter kukisti Saturnuksen, ja silmäni ovat nähneet maailman kukoistavan nuoruuden. Ihmisten suku ei ollut vielä noussut maan tomusta. Karkelevat satyyrittaret vain kaiuttivat kerallani maankamaraa sorkkainsa rytmikkäin iskuin. He olivat suurempia, rotevampia ja kauniimpia kuin nymfit ja naiset, ja heidän laajempien lanteittensa kohtuun lankesi runsaana Maan esikoisten siemen.
Jupiterin hallituskautena nymfit alkoivat asustaa lähteissä, metsissä ja vuorilla. Nymfien seuraan liittyen muodostivat faunit kevyitä kuoroja metsien siimeksiin. Minä elelin silloin onnellisena, maistelin mielin määrin villiviinin rypäleitä ja naurunhaluisten naisfaunien huulia. Ja mieluista oli nukkua kaikessa rauhassa vehmaalla nurmella. Minä ylistin paimenhuilullani Jupiteria ylistettyäni aikaisemmin Saturnusta, koska jumalten, maailman herrojen ylistäminen on luonnollinen tehtäväni.