— Hyi! Hyi! Hänen aistinsa ovat turtuneet. Hänen kylmäkiskoisuutensa loukkaa kauneuttani. Hän ylenkatsoo minua; kostakaa puolestani, kumppanini! Mnais, Aigle, Meliboia, kostakaa sisarenne kärsimä häväistys!
Tuon kuultuaan kaikki kohottivat okaisen vitsansa ja kurittivat onnetonta Fra Minoa niin tuimasti, että hänen ruumiinsa oli: kohta pelkkää haavaa. Toisinaan he hetkeksi taukosivat yskiäkseen ja rykiäkseen ja alkoivat sitten entistä kiivaammin liikuttaa raippojansa. He lakkasivat vasta voimien uupuessa.
— Minä toivon, virkkoi sitten Neaira, ettei hän toiste kohdista minuun sellaista ansaitsematonta solvausta, joka saa minut vieläkin punastumaan. Säästäkäämme hänen henkensä. Mutta jos hän ilmaisee leikkiemme ja ilojemme salaisuuden, niin surmaamme hänet. Näkemiin asti, korea hempukkani!
Tuon sanottuaan eukko kyykistyi munkin yli ja valeli hänet saastaisella vedellä. Sisarukset tekivät samoin kukin vuorollansa ja palasivat sitten toinen toisensa jälkeen Pyhän Satyyrin hautaan, johon puikahtivat kannessa olevasta pienestä raosta jättäen uhrinsa sietämättömän löyhkän lätäkköön.
Viimeisenkin hävittyä näkyvistä kuului kukko laulavan. Fra Mino voi vihdoin nousta. Väsymyksen ja kivun murtamana, vilusta turtuneena, kuumeissaan vapisten, saastaisen nesteen usvain puolittain tukehduttamana, hän järjesti pukuaan ja laahautui kammioonsa päivän koitteessa.
Tämän yön jälkeen Fra Mino ei enää löytänyt lepoa. San Michelen kappelissa, pyhän Satyyrin haudan luona koettujen asioiden muisto häiritsi häntä hurskaissa toimituksissa ja hartausharjoituksissa. Hän seurasi vapisten veljiänsä kirkkoon. Kun hänen oli ohjesäännön mukaisesti suudeltava kuorin kivipermantoa, hänen huulensa kohtasivat siinä kauhistuen nymfien jälkiä, ja hän hymisi: "Lunastajani, etkö kuule minun sanovan, mitä itse sanoit isällesi: Älä johdata meitä kiusaukseen?" Aluksi hän oli aikonut lähettää piispallensa kertomuksen näkemistään. Asiaa tarkemmin harkittuaan hän oli kuitenkin johtunut siihen vakaumukseen, että oli parempi mietiskellä näitä erinomaisia tapahtumia kaikessa rauhassa ja tehdä ne tiettäviksi vasta ne tarkoin tutkittuansa. Sattui vielä niin, että piispa, joka oli tehnyt liiton Pisan guelfien kanssa Firenzen ghibellinejä vastaan, soti parhaillaan niin voimallisesti, ettei ollut kokonaiseen kuukauteen riisunut rintahaarniskaansa. Siitä syystä Fra Mino, kenellekään mitään virkkamatta, tutki tarkoin pyhän Satyyrin hautaa ja kappelia, jossa se sijaitsi. Kirjallisuuteen perehtyneenä hän selaili vanhoja ja uusia teoksia, mutta ei saanut niiden nojalla minkäänlaista selkoa. Ne noituutta koskevat esitykset, joita hän tutki, lisäsivät vain hänen epävarmuutensa kaksinkertaiseksi.
Eräänä aamuna, työskenneltyään tapansa mukaan koko yön, hän tahtoi ilahduttaa sydäntänsä lähtemällä kävelemään luostarin muurien ulkopuolelle. Hän alkoi astua sitä mäkistä polkua, joka johtaa viiniköynnöksen kiertämäin nuorten jalavain keskitse kohti myrtti- ja oliivilehtoa, muinaisten roomalaisten pyhää paikkaa. Jalat kosteassa ruohikossa, otsa heisipensaiden latvuksista pirahtelevien kastepisaroiden vilvoittamana, Fra Mino oli kävellyt metsässä jo kauan, kun havaitsi lähteen, jonka yläpuolella tamariskit keinuttelivat pehmeästi kevyitä lehviänsä ja hienountuvaisia rusottavia terttujansa. Alempana, halavain välissä, lähteen avartuneessa uomassa, näkyi liikkumattomia haikaroita. Pikkulinnut visersivät myrttien oksilla. Kostean mintun tuoksu kohosi maasta, ja nurmella helottivat kukkaset, joista Herramme sanoi, ettei kuningas Salomo kaikessa komeudessaan ollut puettu niinkuin jokin niistä. Fra Mino istuutui sammaleiselle kivelle, kiitti Jumalaa, joka on luonut taivaan ja kastepisarat, ja mietiskeli luonnossa piileviä mysteerejä.
Kappelissa nähtyjen asioiden muisto ei väistynyt milloinkaan hänen mielestänsä, ja niin hän istui nytkin, pää käsien varassa, etsien tuhannennen kerran unensa merkitystä. "Sellaisessa ilmestyksessä", ajatteli hän, "täytyy olla jokin merkitys, vieläpä useitakin merkityksiä, jotka täytyy keksiä joko äkillisen mieleenjohdatuksen nojalla tai tarkoin soveltamalla skolastiikan sääntöjä. Ja olenpa sitä mieltä, että minulla tässä erikoisessa tapauksessa täytyisi olla suurta apua myöskin niistä runoilijoista, joita olen Bolognassa tutkinut, esimerkiksi satiirisesta Horatiuksesta ja Statiuksesta, sillä heidän saduissansa piilee paljon totuuksia."
Kauan aikaa liikuteltuaan mielessään näitä ajatuksia ja toisia vieläkin viisaampia hän kohotti katseensa ja havaitsi, ettei ollut yksin. Vanhan rautatammen rosoiseen kylkeen nojasi vanhus, joka katseli taivasta lehvien lomitse ja hymyili. Hänen harmaahapsisesta otsastaan kohosivat sammaltuneet sarvet. Litteänenäisistä kasvoista riippui valkoinen parta, jonka läpi näkyivät hänen kaulansa kuhmurat. Karkea karva peitti hänen ryntäänsä. Hänen reisiensä tuuhea villa ulottui aina sorkkajalkoihin saakka. Hän piteli huulillaan ruokohuilua sitä hiljaa soitellen. Sitten hän lauloi tuskin kuuluvalla äänellä:
Pakeni, nauroi vain, rypäle huulillaan. Jo kiinni villin sain ja hampain murskannut lien marjan suudelmaan.