Saavuttuaan siihen, missä Fra Mino oli kauhun hyytämänä, he olivat inhoittavia kaljupäisiä ja partaisia noitia, nenä leukaa hipomassa, rinnat tyhjät ja riippuvat. He tungeksivat hänen ympärillään.
— Kas tuota sievää hempukkaa, sanoi eräs. Hän on valahtanut valkoiseksi kuin palttina, ja hänen sydämensä tykyttää kuin koirien pureman jäniksen. Aigle, sisareni, mitä hänelle teemme?
— Parahin Neaira, vastasi Aigle, pitää avata hänen povensa, temmata sieltä sydän ja asettaa sieni sijalle.
— Eipä suinkaan! virkkoi Meliboia. Niin ollen hän saisi liian kalliisti maksaa uteliaisuutensa ja sen huvin, jonka meidän yllättäminen hänelle tuotti. Riittää, kun tällä kertaa annamme hänelle kevyen ojennuksen. Kurittakaamme häntä kelpo tavalla.
Sisarukset ympäröivät kohta munkin, vetivät hänen kaapunsa pään yli ja vitsoivat häntä niillä okaisilla oksilla, jotka olivat heidän käsiinsä jääneet.
Veri alkoi virrata, kun Neaira viittasi herkeämään.
— Riittää! virkkoi hän. Se on minun kosijani! Minä huomasin taannoin, kuinka hellästi hän minua silmäili, ja tahdon tyydyttää hänen halunsa heti hänelle antautumalla.
Hän hymyili, ja samalla kutitteli suusta ulkoneva pitkä musta hammas hänen sieraintansa. Hän kuiskasi:
— Tule, kaunoiseni!
Sitten hän yhtäkkiä raivostui: