Nymfit olivat kietoneet käsivartensa pukinkavioisten nivuslihoille, purivat, hyväilivät ja ärsyttivät karvaisia rakastajoitansa, sulkivat heidät syleilyynsä ja upottivat heidät lihaansa, joka oli levottomampi ja vilkkaampi kuin läheisten piilipuiden alitse juoksevan puron vesi.
Tuon nähdessään Fra Mino lankesi syntiin, totiseen ja tahalliseen. Hän himoitsi olla eräs noista puolittain ihmisen ja puolittain eläimen kaltaisista peikoista ja painaa heidän tavallaan povellensa sen Firenzen naisen, jota oli rakastanut nuoruutensa kukoistusaikana ja joka oli kuollut.
Mutta samassa ihmis-pukit jo hajaantuivat. Toiset keräsivät hunajaa tammien kannoista, toiset vuolivat ruokoa huilun muotoon tai hypähtelivät vastatusten puskien toisiaan sarvekkailla otsillaan. Ja nymfien liikkumattomat ruumiit, lemmen viehättävät ryöstösaaliit, lepäsivät niityllä hajallaan. Fra Mino huokaili kivipermannolla, sillä synnin himo oli ollut hänessä niin kiihkeä, että hän nyt tunsi sen koko häpeän.
Yhtäkkiä eräs makaavista nymfeistä käänsi sattumalta katseensa häneen ja huudahti:
— Mies! Mies!
Hän osoitti sormellaan ja virkkoi kumppaneilleen:
— Katsokaa, sisaret, se ei ole mikään vuohipaimen. Hänen vaiheillaan ei näy ruokohuilua. Hän ei nähdäkseni myöskään ole isäntänä yhdessäkään noista maakartanoista, joiden mäenrinteellä, viinitarhojen yläpuolella sijaitsevaa pientä puutarhaa suojelee pyökinrungosta veistetty Priapus. Mitä hän tekee joukossamme, ellei ole vuohipaimen, häränajaja eikä puutarhurikaan? Hän on synkän ja tylyn näköinen, ja mahdotonta minun on havaita hänen katseestaan, että hän rakastaa niitä jumalia ja jumalattaria, jotka kansoittavat suuren taivaan, metsät ja vuoret. Hänellä on yllään barbaarinen puku. Hän on kenties skyyttalainen. Käykäämme lähemmäksi tuota muukalaista, sisaret, ja katsokaamme, eikö hän ole tullut vihollisena hämmentämään lähteitämme, hakkaamaan puitamme, repimään vuoriamme ja ilmaisemaan julmille ihmisille onnellisten olosijojemme salaisuutta. Tule kerallani, Mnais; tulkaa, Aigle, Neaira ja Meliboia.
— Mennään! vastasi Mnais, ja otetaan aseet mukaan!
— Mennään! huusivat he kaikki yhdessä.
Fra Mino näki, kuinka he noustuaan poimivat kahmalollisin ruusuja ja etenivät häntä kohti pitkänä jonona, aseinaan ruusuja ja okaita. Mutta etäisyys, joka oli aluksi näyttänyt hänestä vähäiseltä, koska hän oli otaksunut melkein voivansa heitä käsin koskettaa ja oli tuntenut heidän hengityksensä ihossaan, näytti yhtäkkiä suurenevan, ja hän näki heidän saapuvan ikäänkuin jostakin kaukaisesta metsästä. Kärsimättöminä pyrkien häntä tavoittamaan he juoksivat uhaten häntä armottomilla kukillaan. Uhkauksia kuului urkenevan heidän kukoistavilta huuliltaankin. Mutta heidän lähetessään heissä tapahtui muutos: joka askelella heidän sulonsa ja hempensä hieman väheni, ja heidän nuoruutensa kukoistus kuihtui ruusukimppujen kuihtuessa. Aluksi painuivat silmät syvemmälle onkaloihinsa ja suu riutui. Taannoin aivan puhtaaseen ja hohtavaan kaulaan ilmaantui syviä ryppyjä, ja sitten valahti kurttuiselle otsalle harmaita hiustukkoja. He kävelivät; heidän silmäluomensa olivat punaisiksi tulehtuneet, ja huulet painuivat ikeniin. He kävelivät kantaen lakastuneita ruusuja käsivarsillaan, jotka olivat mustuneet ja vääntyneet kuin Chiantin talonpoikien talviöinä polttama vanha viinivarsi. He kävelivät, pää tutisi, ja laihat reidet huojuivat.