(Breviarium romanum. Feria
tertia; ad matutinum.)
["Sinä isän valkeuden osamies, itse valon valo ja päivä; me lopetamme yön laulamalla: Auta anelevaisia.">[
["Poista mielten pimeys, karkoita riivaajien laumat, hälvennä uneliaisuus, jottei se saa valtoihinsa hidastelevia.">[
Fra Mino oli kohonnut nöyryytensä nojalla veljiänsä ylemmäksi ja johti nuorella iällänsä viisaasti Santa Fioran luostaria. Hän oli hurskas. Hän pitensi mielellään mietiskelyjänsä ja rukouksiansa ja joutui toisinaan hurmiotilaan. Henkisen isänsä Pyhän Fransiskuksen esimerkkiä noudattaen hän sepitti kansankielellä lauluja, joiden aiheena oli korkein rakkaus, Jumalan rakastaminen. Ja nämä teokset olivat moitteettomia sekä runomitaltaan että ajatuksiltaan, sillä hän oli opiskellut seitsemää vapaata taidetta Bolognan yliopistossa.
Käyskellessään nyt eräänä iltana luostarin holvikaarten alla hän tunsi hämmingin ja alakuloisuuden tulvahtavan mieleensä muistaessaan erästä Firenzen naista, jota oli rakastanut nuoruutensa kukkeimpana aikana, jolloin pyhän Fransiskuksen kaapu ei vielä suojellut hänen lihaansa. Hän rukoili Jumalaa karkoittamaan tuon kuvan. Mutta hänen sydämensä jäi murheelliseksi.
— Kellot, mietti hän, lausuvat niinkuin enkelit: Ave Maria; mutta niiden ääni sammuu taivaan sumuihin. Luostarin seinään on se mestari, jota Perugia pitää, kunnianansa, maalannut ihmeellisesti ja moneen kertaan Marian katselemassa Vapahtajan ruumista sanomattoman rakkauden ilmein. Mutta yö on peittänyt harsoonsa Mariain silmien kyynelet ja heidän huultensa äänettömät nyyhkytykset, ja minä en voi itkeä heidän kerallansa. Tuo pihamaan keskellä sijaitseva kaivo oli äsken juomaan pyrkivien kyyhkysten piirittämä, mutta linnut lensivät pois löytämättä vettä sen kehän uurteista. Katso, Herra, minun sieluni vaikenee niinkuin kellot, himmenee kuin Marian kuvat ja kuivuu niinkuin kaivo. Minkätähden, oi Jeesus, minun Jumalani, sydämeni on autio, pimeä ja mykkä, vaikka sinä olet sen aamunkoitto, linnunlaulu ja kunnailta kumpuava lähde?
Hän pelkäsi palata kammioonsa, ajatteli rukouksen voivan karkoittaa alakuloisuuden ja tyynnyttää levottomuuden ja astui matalasta ovesta luostarin kirkkoon. Mykkä pimeys täytti rakennuksen, jonka oli kohottanut sataviisikymmentä vuotta sitten suuri Margaritone. Fra Mino kulki pääkäytävää, meni San Michelelle omistettuun kuorikappeliin, jonka seiniin oli maalattu pyhimyksen elämäntarina, ja polvistui sinne. Holvista riippuvan lampun himmeässä valossa ei kumminkaan voinut nähdä paholaista vastaan taistelevaa ja sieluja punnitsevaa ylienkeliä. Kuutamo vain loi ikkunasta kalpean säteen holvikaaren alla alttarin oikealla puolella sijaitsevaan Pyhän Satyyrin hautaan. Tämä altaan muotoinen hauta oli kirkkoa vanhempi ja aivan samanlainen kuin pakanain sarkofagit, lukuunottamatta ristin kuvaa, joka oli kolmeen kertaan uurrettu sen marmorisivuihin.
Fra Mino oli kauan pitkällään alttarin edessä, mutta ei kyennyt rukoilemaan, vaan tunsi tänä yön hetkenä joutuvansa saman uneliaisuuden valtaan, joka oli rasittanut opetuslapsia Öljymäen tarhassa. Ollessaan siinä pitkänänsä, rohkeuden ja järjenkin jättämänä, hän näki Pyhän Satyyrin haudasta nousevan valkoista utua ja havaitsi siinä kohta suuren joukon utuhahmoja, jotka kaikki olivat naisia. Ne leijuivat hämärässä ilmassa, ja harsomaisten tunikkain alta kuulsivat heidän kevyet ruumiinsa. Fra Mino näki vielä, että heidän joukossaan oli nuoria miehiä, jotka pukinkavioillaan kiitäen ajoivat heitä takaa. Heidän alastomuutensa ilmaisi heidän himojensa kamalaa kiihkeyttä. Mutta nymfit pakenivat, ja heidän nopeiden askeltensa alle kasvoi kukkaniittyjä ja virtaavia vesiä. Ja joka kerta kun pukinkavioinen ojensi kätensä ja luuli jonkun heistä tavoittavansa, nousi yhtäkkiä maasta halava, joka peitti luonnotaren onttoon runkoonsa kuin luoksepääsemättömään luolaan; ja vaalean lehvistön täytti hiljainen hyminä ja ivallisen naurun helinä.
Kaikkien naisten piilouduttua halaviin pukinkavioiset istuutuivat äkkiä versoneelle nurmelle, puhalsivat ruohopillejänsä ja loitsivat niistä säveliä, jotka olisivat voineet saada levottomaksi koko luomakunnan. Ihastuneet nymfit kurkistivat lehvien lomitse, poistuivat vähitellen varjoisista piilopaikoistaan ja lähestyivät soittajia huilujen vastustamattoman helinän kiehtomina. Silloin ihmis-pukit syöksyivät heihin käsiksi pyhän vimman valtaamina. Nymfit yrittivät vielä hetken laskea leikkiä ja ivailla julkeiden hyökkääjien sylissä. Sitten nauru taukosi. Pää taaksepäin heitettynä, silmissä riemun ja kauhun kosteus, he kutsuivat äitiänsä, huusivat "Minä menehdyn" tai vaipuivat tuimaan äänettömyyteen.
Fra Mino aikoi kääntää päänsä toisaalle, mutta ei voinut, ja hänen silmänsä pysyivät auki vastoin hänen tahtoansa.