KUNNIANARVOINEN ISÄ ADONE DONI
Τά γαρ φυσικά, καί τά ήθικά, άλλά καί τά
μαθίματικά, καί τούς έγκuκλίους λόγους, καί περί
τεyvωv πάσαν εχεν έμκειρίαν.
(Laert. IX, 37)
["Hän oli täysin perehtynyt luonnontieteisiin, siveysoppiin, matematiikkaan ja tieteitten koko piiriin sekä taiteisiin.">[
Minä olin keväällä Sienassa. Päivisin suoritin tarkkoja tutkimuksia kaupungin arkistoissa ja illalla, aterioituani, lähdin kävelemään Monte Oliveton karulle tielle, missä näin, illan hämärissä, suurten valkoisten härkien vetävän kiekkopyöräisiä maalaisrattaita samoinkuin vanhan Euandroksen aikoina. Kaupungin kellot soittivat päivän rauhallista kuolemaa, ja illan purppura laskeutui alakuloisen majesteetillisesti matalan kukkulajonon yli. Varisten tummien parvien jo ehdittyä valleille kierteli opaalinvärisellä taivaalla vain varpushaukka liikkumattomin siivin yksinäisen rautatammen yläpuolella.
Minä astelin kohti hiljaisuutta, yksinäisyyttä ja edessäni kasvavia hirmuja. Yön nousuvesi peitti vähitellen seudun. Taivaalla vilkkui tähtien iäisyyskatse. Ja pensaiden alla, pimeässä, hohteli kiiltomatojen lemmenvalo.
Nuo elävät kipinät täyttävät toukokuun öinä Rooman, Umbrian ja Toskanan koko campagnan. Olin niitä nähnyt taannoin via Appialla, Caecilia Metellan haudan luona, minne ne ovat kokoontuneet karkeloimaan jo kahden tuhannen vuoden aikana. Nyt löysin ne jälleen Pyhän Katariinan ja Pia de' Tolomein mailla, tämän murheellisen ja viehättävän Sienan kaupungin porteilla. Niitä väräjöi pitkin tieni vartta ruohoissa ja pensaissa, ne etsivät toisiaan ja piirsivät toisinaan, himon kiihtäessä, tien yläpuolelle lentonsa kimmelkaaren.
Tällä valkoisella tiellä, näinä kuulaina öinä, minä en kohdannut ketään muuta kuin kunnianarvoisan isän Adone Donin, joka silloin työskenteli samoinkuin minä kaiken päivää vanhassa Academia degli Intronatissa. Olin heti mieltynyt tuohon fransiskaaniveljeen, joka opinnoissa harmaantuneena oli säilynyt mieleltään yhtä hilpeänä ja luontevana kuin aivan oppimaton henkilö. Hän oli halukas juttelemaan. Minua miellytti hänen leppoisa puheensa, kaunis kielensä, oppinut ja koruton ajatuksensa, hänen ulkomuotonsa, joka muistutti kastevesissä puhdistettua vanhaa Silenosta, hänen pettämättömät miimikonvaistonsa, hänen kiihkeiden tunteittensa eloisa ja hieno leikki, se omituinen ja viehättävä henki, joka hänessä vallitsi. Hän istui uutterasti kirjastossa, mutta kävi usein torillakin, pysähtyi mieluimmin niiden myyjättärien luona, jotka pitävät kaupan kullankeltaisia omenia, ja kuunteli heidän vapaita tarinoitaan. Hän sanoi oppivansa heiltä Toskanan kaunista kieltä.
Hänen elämästään, josta hän itse ei virkkanut sanaakaan, tiesin vain, että hän oli syntynyt Viterbossa jalosukuisten ja köyhien vanhempien lapsena, oli harjoittanut humanistisia ja teologisia opintoja Roomassa, oli nuorena liittynyt fransiskaanien munkkikuntaan Assisissa, missä työskenteli arkistoissa, ja oli joutunut uskon asioiden vuoksi kokemaan ikävyyksiä ylempiensä hengenmiesten taholta. Olin tosiaankin huomaavinani, että hän taipui omituisiin mielipiteisiin. Hänessä oli uskontoa ja tiedettä, mutta hieman eriskummallista lajia. Hän uskoi Jumalaan Raamatun todistuksen ja Kirkon opin nojalla ja ivaili yksinkertaisia filosofeja, jotka uskoivat siihen itsestään, ilman velvoitusta. Sikäli hän ei eronnut oikeauskoisuudesta. Hänen lausumansa paholaista koskevat mielipiteet sitävastoin olivat merkilliset. Hän arveli, että perkele on paha, mutta ei ehdottomasti, ja oli sitä mieltä, että luontainen epätäydellisyys esti häntä milloinkaan saavuttamasta pahuuden täydellisyyttä. Hän luuli havaitsevansa eräitä hyvyyden merkkejä Saatanan hämärissä toimissa ja vaikka ei rohjennutkaan lausua asiasta mitään ratkaisevaa, ennusteli kuitenkin mietiskelevän arkkienkelin tulevan lopullisesti lunastetuksi, aikojen ehtoona.
Nämä ajatuksen ja mielialan omituisuudet, jotka olivat erottaneet hänet ihmisistä ja syösseet hänet yksinäisyyteen, olivat minulle huvin aiheena. Hän oli varsin henkevä. Hänestä puuttui vain yleisen ja tavallisen vaistoa. Hän eli menneisyyden kuvissa ja tulevaisuuden haaveissa. Nykyisen ajan käsite oli hänelle aivan vieras. Hänen poliittisten aatteittensa lähteenä oli vanha Enkelten Pyhä Maria, mutta myös Lontoon kumoukselliset kokoukset. Ne olivat kristityn sosialistin aatteita. Hän ei ollut niihin erikoisesti kiintynyt. Hän halveksi ihmisjärkeä siinä määrin, ettei pitänyt kovinkaan tärkeänä sitä osaa, joka oli hänelle itselleen suotu. Valtioitten hallitus näytti hänestä suunnattomalta ilveeltä, jota hän ivaili hiljaa, säädyllisesti, niinkuin ainakin mies, jolla on hyvää vaistoa. Siviili- ja rikosasioiden tuomarit häntä hiukan hämmästyttivät. Sotilashenkilöihin hän suhtautui filosofisesti säälitellen. Minä keksin hänessä aivan pian räikeitä ristiriitoja.