Kuninkaat ja kuningattaret sitoivat vyötäisilleen Jeesuksen Kristuksen köyhän palvelijan nuoran. Ihmiset etsivät joukoittain itsensä ja maailman unohtamisesta totista tyydytystä. Ja iloa paetessaan he ilon löysivät.
Pyhän Fransiskuksen veljeskunta levisi koko kristittyyn maailmaan;
Herran köyhien palvelijoiden taloja oli kaikkialla Italiassa,
Espanjassa, Galliassa ja Saksassa. Eräs erittäin pyhä talo sijaitsi
Viterbossa. Siellä harjoitti köyhyyttä veli Giovanni. Hän eli nöyränä
ja ylenkatsottuna, ja hänen sielunsa oli suljettu yrttitarha.
Hän sai ilmestyksen nojalla tietoa totuuksista, jotka jäävät taitavilta ja viisailta havaitsematta. Ja vaikka olikin tietämätön ja yksinkertainen, hän kuitenkin tiesi sellaista, mitä eivät suinkaan tiedä tämän maailman oppineet.
Hän tiesi, että rikkauksista huolehtiminen tekee ihmiset ilkeiksi ja kurjiksi ja että olisi onnellista, jos he, köyhinä ja alastomina syntyneet, voisivat sellaisina elääkin.
Köyhyys oli hänen riemunsa. Kuuliaisuus oli hänen hekumansa. Hän ei tehnyt mitään suunnitelmia, vaan nautti sydämen leipää. Inhimillisten tekojen paino näet on kohtuuton, ja me olemme puita, jotka kantavat myrkyllisiä hedelmiä. Hän pelkäsi toimia, sillä ponnistus on tuskallinen ja turha. Hän pelkäsi ajatella, sillä ajatus on paha.
Hän oli nöyrä, koska tiesi, ettei ihmisellä ole mitään, minkä voisi lukea kunniakseen, ja että ylpeys paaduttaa ihmisen sielun. Hän tiesi vielä, että ne, joiden koko hyvyyden muodostavat hengen rikkaudet, niistä ylpeillessään siten alentuvat aina tämän maailman mahtavien tasoon.
Veli Giovanni oli kaikkia Viterhon talon toisia munkkeja nöyrempi. Luostarin esimies, pyhä veli Sylvester, ei ollut yhtä hyvä kuin hän, koska mestari ei ole yhtä hyvä kuin palvelija eikä äiti yhtä viaton kuin hänen pieni lapsensa.
Havaitessaan veli Giovannin useinkin luopuvan kaavustaan voidakseen sillä pukea Jeesuksen Kristuksen kärsiviä jäseniä, esimies kielsi häntä pyhän tottelevaisuuden nimessä antamasta vaatteitaan vaivaisille. Sinä päivänä, jona tämä kielto lausuttiin, Giovanni lähti tapansa mukaan rukoilemaan siihen metsään, joka peittää Cuninon rinteitä. Oli talvi. Satoi lunta, ja sudet hiipivät ihmisten kyliin.
Veli Giovanni polvistui tammen juurelle ja puhui Jumalalle niinkuin ystävä puhuu ystävälleen rukoillen häntä armahtamaan orpoja, leskiä ja vankeudessa olevia, armahtamaan talonpoikaa, jota panttilainaajat ja koronkiskurit säälimättömästi ahdistivat, armahtamaan metsän kuusipeuroja ja naarashirviä, joita metsästäjät vainosivat, armahtamaan jänistä ja lintua, jotka olivat satimeen joutuneet. Ja hänet temmattiin hurmioon, ja hän näki käden taivaassa.
Auringon painuttua vuoren taa Jumalan mies nousi ja lähti kulkemaan luostariin päin. Valkoisella ja äänettömällä tiellä hän kohtasi köyhän, joka pyysi häneltä almua Jumalan rakkauden nimessä.