Eräänä päivänä katosi kapakasta hopeinen, kotijumalille pyhitetty suola-astia. Sanottiin, että Ahmes oli varastanut sen vihamielisyydestä isäntäänsä ja valtakunnan jumalia kohtaan. Syytöstä ei voitu todistaa ja Ahmes vakuutti parhaansa mukaan viattomuuttaan. Siitä huolimatta raastettiin hänet oikeuden eteen. Ja koska häntä pidettiin huonona palvelijana, tuomitsi tuomari hänet kuolemaan.
— Sinun kätesi, sanoi hän, joita et ole osannut oikein käyttää, ovat naulittavat paaluun.
Ahmes kuunteli aivan rauhallisesti tätä tuomiota, hyvästeli tuomaria hyvin kunnioittavasti ja vietiin valtion vankilaan. Niinä kolmena päivänä, jotka hän siellä vietti, ei hän lakannut saarnaamasta evankeliumia vangeille ja kerrottiin myöhemmin, että joukko rikollisia ja itse vanginvartiakin hänen sanojensa koskettamina oli kääntynyt ristiinnaulitun Jesuksen uskoon.
Hänet vietiin saman tien risteykseen, josta hän toista vuotta sitten niin iloisesti oli vaeltanut ohi kantaen valkeassa vaipassaan pikku Thaista, lemmikkikukkastaan, sielunsa rakastettua tytärtä. Kun hänen kätensä naulittiin kiinni ristinpuuhun, ei hän kertaakaan valittanut; hän ainoastaan huokasi useamman kerran:
"Minun on jano!"
Hänen kuolinkamppauksensa kesti kolme päivää ja kolme yötä. Ei olisi luullut ihmisruumiin jaksavan kestää niin pitkää kidutusta. Monesti jo häntä pidettiin kuolleena; kärpäset istuivat hänen vetisillä silmäluomillaan; äkkiä hän jälleen avasi veriset silmänsä. Neljännen päivän aamuna hän lauloi kirkkaammalla äänellä kuin lapset:
— Kerro meille, Maria, mitäs näit sa siellä, kustas tulet?
Sitten hän hymyili ja sanoi:
— Tuolla he jo tulevat, hyvän Herran enkelit, He tuovat minulle viiniä ja hedelmiä. Kuinka vilvas on heidän siipiensä löyhytys!
Ja hän heitti henkensä.