Hänen kasvonsa säilyttivät kuolemassakin autuaan hurmauksen ilmeen. Sotilaihinkin, jotka vartioivat ristinpuuta, se teki syvän vaikutuksen. Vivantius meni muutamien kristiveljien seurassa vaatimaan pois ruumista ja he hautasivat hänet marttyyrijäännösten joukkoon pyhän Johannes Kastajan hautakammioon. Ja Kirkko kunnioittaa vieläkin pyhän Theodorus Nubialaisen muistoa.
Kolme vuotta myöhemmin julkaisi Maxentiuksen voittaja Konstantinus asetuksen, joka turvasi kaikille kristityille rauhan, ja sen jälkeen eivät uskovaisia vainonneet muut kuin harhaoppiset.
Thais oli juuri täyttänyt yhdennentoista ikävuotensa, kun hänen ystävänsä näin surkealla tavalla temmattiin pois. Hän joutui sen johdosta lohduttoman surun ja kauhun valtaan. Hänen sielunsa ei ollut kyllin puhdas käsittääkseen, että Ahmes-orjaa oikeastaan hänen elämänsä ja kuolemansa perustuksella oli pidettävä autuaana. Hänen pieneen sieluunsa jäi itämään vain yksi ajatus, se nimittäin, että tässä maailmassa oli mahdollista olla hyvä ainoastaan hirvittävien kärsimysten hinnalla. Ja hän ei tahtonut olla hyvä, sillä hänen hento ruumiinsa pelkäsi tuskaa.
Jo alaikäisenä hän antautui nuorille satamapojille ja seurasi vanhuksiakin, jotka illoin harhailivat esikaupungissa. Ja sillä rahalla, mitä hän heiltä sai, osti hän itselleen kakkuja ja koristuksia.
Kun hän ei kuitenkaan tuonut kotiin mitään siitä, mitä hän oli ansainnut, sai hän äidiltään osakseen piiskaa ja kovaa kohtelua. Välttääkseen lyöntejä juoksi hän paljasjaloin pakoon aina kaupungin valleille asti kätkeytyen siellä sisiliskojen kera muurin halkeamiin. Sieltä hän katein silmin katseli kaikkia niitä naisia, jotka kallisarvoisesti koristeltuina ja orjajoukon saattamina vaelsivat kantotuolissa ohitse.
Eräänä päivänä kun hän oli saanut tavallista ankarammin selkäänsä ja istua murjotti sentähden itsepäisen liikkumattomana oven edessä, pysähtyi eräs vanha vaimo hänen eteensä; hän tarkasteli häntä jonkun aikaa mitään virkkamatta, sitten hän huudahti:
— Voi suloista kukkaa, voi ihanaista lasta! Onnellinen se isä, joka sinut siitti ja äiti, joka sinut synnytti!
Thais oli vaiti katsellen vain yhä maahan. Hänen silmäluomensa olivat punaiset ja saattoi nähdä, että hän oli itkenyt.
— Valkoinen orvonkukkaseni, jatkoi eukko, eikö äitisi ole onnellinen ruokittuaan maailmalle sellaisen pienen jumalattaren kuin sinä ja eikö isäsi joka kerta, kun hän sinut näkee, täyty ylpeästä riemusta?
Silloin lapsi ikäänkuin itselleen puhuen vastasi: