Lollius vastasi hänelle:
— Sinä et ole kenenkään muun naisen kaltainen.
Lumous kesti kuusi kuukautta ja särkyi sitten yhdessä päivässä. Thais tunsi itsensä äkkiä tyhjäksi ja yksinäiseksi. Hän ei tuntenut enää Lolliusta samaksi; hän ajatteli:
— Kuinka on hän noin saattanut muuttua yhdessä hetkessä? Mistä johtuu, että hän nyt muistuttaa kaikkia muita miehiä, eikä enää itseään?
Hän jätti hänet hautoen mielessään salaista toivoa, että hän kenties löytäisi Lolliuksen jostakin toisesta, koska häntä ei enää ollut hänessä itsessään. Hän ajatteli niinkin, että olisi varmaan vähemmän surullista elää jonkun kanssa, jota hän ei koskaan voisi rakastaa, kuin sellaisen kanssa, jota hän oli lakannut rakastamasta. Hän näyttäytyi nyt rikkaiden hekumoitsijain seurassa pyhissä juhlissa, joissa nähtiin miten alastomat neitsytparvet tanssivat uhritansseja temppeleissä ja miten ilotytöt uivat yli Oronteen. Hän otti osaa kaikkiin huvituksiin, mitä tuolla komealla ja hirvittävällä kaupungilla oli tarjottavana; etenkin kävi hän innokkaasti teattereissa, joissa esiintyi taitavia ilveilijöitä kaikista maailman ääristä huvinhaluisen ja ihastuksesta taputtavan yleisön edessä.
Erikoisella mielenkiinnolla tarkasteli Thais aina ilveilijöitä, tanssijoita, näyttelijöitä ja etenkin niitä naisia, jotka murhenäytelmissä esittivät maallisiin nuorukaisiin rakastuneita jumalattaria tai jumalien armastamia kuolevaisia. Keksittyään mitkä ne salaiset keinot olivat, joilla he hurmasivat joukkoja, päätteli hän itsekseen, että koska hän oli heitä kauniimpi, voisi hän näytellä vielä paremmin. Hän meni tapaamaan ilveilijäjoukon johtajaa ja pyysi päästä hänen seurueeseensa. Kiitos olkoon hänen kauneutensa ja vanhan Moeroen opetusten, hyväksyttiin hänet ja hän sai esiintyä lavalla Circen osassa.
Hän saavutti ainoastaan keskinkertaisen menestyksen, sillä häneltä puuttui kokemusta eikä katsojiakaan ollut mikään edeltäpäin käynyt ylistysten maine kiihottamassa ihailuun. Mutta muutamia kuukausia kestäneiden huomaamattomampien alotteiden jälkeen saavutti hänen kauneutensa voima näyttämöllä sellaisen vallan, että koko kaupunki oli hullaantunut. Koko Antiokia tunki teatteriin. Keisarilliset virkamiehetkään, kaikkein korkea-arvoisimmat kansalaisetkaan eivät voineet vastustaa yleistä mielipidettä, vaan menivät katsomaan Thaista. Kuorma-ajurit, luudanlakaisijat ja työmiehet näkivät nälkää säästääkseen itselleen teatteripaikan hinnan. Runoilijat sepittelivät epigrammeja hänen kunniakseen. Partaniekat filosofit väittelivät häntä vastaan kylpylaitoksissa ja painipihoilla; ja kun hän kantotuolissa vaelsi kadulla ohitse, niin käänsivät kristityt papit päänsä pois. Hänen talonsa kynnys peittyi vereen ja kukkasiin. Hän sai rakastajiltaan kultaa ei enää kappale-arvon mukaan, vaan astiamitottain, ja kaikki aarteet, mitä kitsaat vanhukset olivat elämänsä pitkään koonneet, vierivät nyt kuin virrat hänen jalkoihinsa. Sentähden oli hänen sielunsa ylevä ja kirkas. Rauhallisin ja ylpein mielin iloitsi hän tästä yleisestä suosiosta ja jumalien hyvyydestä, ja ollen kaikkien rakastama katsoi hän voivansa myös itse rakastaa itseään.
Nautittuaan useita vuosia antiokialaisten ihailusta ja rakkaudesta rupesi hänen tekemään mielensä jälleen nähdä Aleksandriaa ja näyttää kunniataan sille kaupungille, jossa hän lapsena oli harhaillut kurjuudessa ja häpeässä, laihana ja nälkäisenä niinkuin heinäsirkka pölyisellä maantiellä. Kultainen kaupunki otti hänet riemulla vastaan ja lahjoitti hänelle ylenmäärin uusia rikkauksia. Kun hän esiintyi näyttämöllä, sai hän osakseen suuremmoisen menestyksen. Hän sai lukemattomia ihailijoita ja rakastajia. Mutta hän kohteli heitä välinpitämättömästi, sillä hän oli jo kadottanut kaiken toivonsa oikean Lolliuksen löytämisestä.
Monien muiden keralla kävi hänen luonaan myös filosofi Nikias, joka himoitsi häntä, vaikkakin hänen periaatteisiinsa kuului elää ilman pyyteitä. Rikkaudestaan huolimatta hän oli älykäs ja lempeä. Mutta hän ei voinut hurmata Thaista, ei henkensä sivistyneisyydellä eikä tunteittensa hienoudella. Thais ei rakastanut häntä, vaan vieläpä suuttuikin joskus hänen kohteliaista ivapuheistaan. Hän loukkasi häntä ainaisella epäilyllään. Sillä Nikias ei uskonut mihinkään ja Thais uskoi kaikkeen. Hän uskoi taivaalliseen kaitselmukseen, pahojen henkien kaikki valtaisuuteen, kohtaloon, noituuteen, iankaikkiseen oikeuteen. Hän uskoi Jesukseen Kristukseen ja syyrialaisten hyvään suojelusjumalattareen; hän uskoi vielä, että naaraskoirat haukkuvat silloin, kun synkkä Hekate kiittää tiellä ohitse, ja että nainen voi manata esiin rakkautta, jos hän kaataa lemmenjuoman verisen karitsannahan ympäröimään maljakkoon. Hänellä oli tuntemattoman ikävä; hän huusi avukseen nimettömiä olentoja ja eli alinomaisessa odotuksessa. Tulevaisuus kauhistutti häntä ja hän tahtoi saada siitä tiedon. Hän keräsi ympärilleen Isiksen pappeja, kaldealaisia viisaita, salatietojen kaupittelijoita ja poppamiehiä, jotka pettivät häntä aina, mutta joista hän ei koskaan saanut tarpeekseen. Hän pelkäsi kuolemaa ja näki sen kaikkialla. Keskellä hekumallista antautumista tuntui hänestä äkkiä, että jäinen sormi kosketti hänen paljasta olkapäätään ja häneltä pääsi kauhun huuto rakastajansa sylissä.
Nikias sanoi hänelle usein: