— Olkoon, että kohtalomme on painua harmain hiuksin ja kuihtunein poskin ikuiseen yöhön, olkoon, että vielä tämä päivä, joka nyt paistaa äärettömän taivaan kannelta ylitsemme, on viiimeisemme, mitä se meitä liikuttaa, oi armas Thaikseni! Nauttikaamme elämästä! Olemme paljon eläneet, jos olemme paljon tunteneet. Ei ole muuta järkevää kuin aistit: rakastaa ja ymmärtää. Sitä, mistä emme tiedä mitään, ei ole olemassa. Miksi kiusata ajatuksiamme olemattomilla?
Thais vastasi suuttuen:
— Minä halveksin kaikkia niitä, jotka niinkuin sinä eivät toivo eivätkä pelkää mitään. Minä tahdon selvyyttä, minä tahdon selvyyttä!
Saadakseen selville elämän salaisuuden hän alkoi lukea filosofien kirjoja, mutta ei ymmärtänyt niitä. Mitä kauemmaksi lapsuuden vuodet jäivät hänen taakseen, sitä mieluummin muisteli hän niitä. Häntä huvitti illoin kuljeskella valepuvussa niitä samoja kujia, kiertoteitä ja toreja, joilla hän oli kurjan kasvin-aikansa viettänyt. Hän suri sitä, että oli kadottanut vanhempansa ja etenkin sitä, ettei hän ollut voinut heitä rakastaa. Kun hän kohtasi kristittyjä pappeja, muisti hän kasteensa ja tunsi mielensä aina levottomaksi. Eräänä yönä kun hän taas tapansa mukaan harhaili kaupungin ulko-osissa kääriytyneenä pitkään vaippaansa ja vaaleat hiukset tumman kaavun alla peitossa, joutui hän huomaamattaan Pyhän Johannes Kastajan kirkon edustalle. Hän kuuli sisältä laulua ja näki kirkkaan valon pilkoittavan oven halkeamista. Siinä ei ollut itsessään mitään ihmeellistä, sillä jo kaksikymmentä vuotta olivat kristityt Maxentiuksen voittajan turvissa saaneet viettää julkisia jumalanpalveluksia. Mutta nämä laulut kaikuivat kuumasti ja kutsuvasti. Saaden täten ikäänkuin kehoituksen saapua mysterioihin työnsi näyttelijätär kyynäspäällään oven auki ja astui sisälle. Hän näki siellä lukuisasti ihmisiä koolla, vaimoja, lapsia ja vanhuksia, jotka kaikki olivat polvillaan erään seinän vieressä olevan haudan edessä. Tämän haudan muodosti karkea kivilouhos, jonka kylkeen oli hakattu kömpelösti veistettyjä viinipuun lehtiä ja rypäleterttuja; kuitenkin oli se saanut osakseen suuria kunnianosoituksia: se oli koristettu viheriäisillä palmuilla ja punaisilla ruususeppeleillä. Ylt'ympäri tuikkaili pimeässä lukemattomia valoja ja arabiagummin suitsutuspilvet leijailivat ilmassa niinkuin enkelien helmat ja seiniltä häämötti taivaallisten ilmestysten kaltaisia olentoja. Valkoisiin puetut papit polvistuivat sarkofagin jalkapuolessa. Hymnit, joita he veisasivat seurakunnan kanssa, kertoivat kärsimyksen suloisuudesta ja kätkivät voitokkaan kuoleman ylistykseensä niin paljon riemua ja tuskaa, että Thais niitä kuunnellessaan tunsi yht'aikaa sekä elämän hekuman että kuoleman kauhun värisyttävän herkistyneitä aistejaan.
Laulun loputtua nousivat uskovaiset seisaalleen ja lähestyivät pitkässä rivissä haudan kautta suudellakseen sitä. He olivat kaikki yksinkertaisia ihmisiä, tottuneita ansaitsemaan elatuksensa kättensä työllä. He etenivät raskain askelin, silmät jäykkinä, huulet lerpallaan ja lapsen ilme kasvoillaan. He polvistuivat kukin vuorostaan sarkofagin eteen ja koskettivat huulillaan kiveä. Naiset nostivat syliinsä pienemmät lapset painaen keveästi heidän poskiaan paaden kylkeen.
Hämmästyneenä ja liikutettuna Thais kysyi eräältä diakonilta, miksi he niin tekivät.
— Etkö sinä tiedä, vaimo, vastasi hänelle kirkonpalvelija, että me vietämme tänään tuon autuaan pyhimyksen Theodorus Nubialaisen muistojuhlaa, joka kärsi uskonsa puolesta keisari Diokletianuksen aikana? Hän eli siveästi ja kuoli marttyyrina, sentähden me nyt valkoisissa puvuissa kannamme punaisia ruusuja hänen kunniakkaalle haudalleen.
Nämä sanat kuullessaan Thais lankesi polvilleen maahan ja puhkesi kyyneliin. Ahmeen jo puoleksi sammunut muisto elpyi taas hänen sielussaan. Tämän hämärän, lempeän ja tuskallisen muiston kunniaa kuuluutti siis kaikkien noiden vahakynttilöiden valo, ruusujen tuoksu, pyhänsavun suitsutus, virsien sulosointu ja noiden sielujen nöyrä hartaus. Syvän liikutuksen valtaamana ajatteli Thais: Hän oli hyvä ja nyt hän on lisäksi suuri ja kaunis! Miten on hän näin kohonnut kaikkia muita korkeammalle? Mikä on siis tuo tuntematon jokin, joka on rikkautta ja hekumaakin arvokkaampi?
Hän nousi hitaasti, kiinnitti vielä kerran tuon häntä rakastaneen pyhimyksen hautaan violetti-silmänsä, jotka vahakynttilöiden valossa välkkyivät täynnä kyyneleitä; sitten, pää painuksissa, nöyrästi, hitaasti, kaikkein viimeisimpänä hän suuteli orjan hautakiveä noilla samoilla huulilla, joita koko maailman nautinnonhimo tavoitteli.
Palattuaan kotiinsa tapasi hän siellä Nikiaan, joka tukka hyvänhajuisilla vesillä voideltuna ja tunikka levälleen heitettynä odotteli häntä lukien erästä tutkimusta moraalista. Hän tuli avoimin sylin Thaista vastaan.