Niinpä hän eräänä päivänä lepäili näytäntöjen jälkeen tapansa mukaan Nymfien luolassa. Hän tutki kuvastimesta kauneutensa ensimäisiä lakastuksen merkkejä ja ajatteli kauhulla, että oli tuleva vihdoin sekin aika, jolloin hänellä oli rypyt ja valkeat hiukset. Turhaan koetti hän rauhoittaa mieltään vakuuttamalla itselleen, että ihon nuorentamiseksi ei tarvittu muuta kuin polttaa eräitä ruohoja ja lukea samalla aikaa määrättyjä loihtuja. Joku armoton ääni huusi hänelle: "Sinä vanhenet, Thais, sinä vanhenet!" Ja kylmä kauhun hiki nousi hänen otsalleen. Sitten katsoi hän äärettömän hellästi kuvastimeen uudestaan ja huomasi vielä olevansa kaunis ja rakkauden arvoinen. Hymyillen omalle kuvalleen hän kuiskasi: "Ei ole koko Aleksandriassa ainoatakaan naista, joka voisi kilpailla kanssani vartalon notkeudessa, liikkeiden suloudessa ja käsivarsien upeudessa, ja käsivarret, ah kuvastimeni, ovat juuri ne oikeat lemmenkahleet!"
Näitä ajatellessaan huomasi hän äkkiä edessään laihan, tuntemattoman miehen, jolla oli palavat silmät, hoitamaton parta ja rikkaasti kirjailtu puku yllään. Hän pudotti kuvastimensa ja häneltä pääsi kauhun huudahdus.
Paphnutius seisoi liikkumattomana, ja nähdessään, miten kaunis hän oli, rukoili hän sydämessään seuraavan rukouksen:
— Suo, oi Jumalani, että tämän naisen kasvot eivät olisi minulle pahennukseksi, vaan päinvastoin vahvistaisivat palvelijaasi.
Sitten, pakottaen itsensä puhumaan, sanoi hän:
— Thais, asun kaukaisessa maassa ja sinun kauneutesi maine on johdattanut minut luoksesi. Kerrotaan, että sinä olet näyttelijättäristä taitavin ja naisista vastustamattomin. Huhut sinun rikkauksistasi ja rakkauksistasi ovat tarumaisia ja johtavat mieleen vanhan ajan Rhodopiksen, jonka ihmeellisen historian kaikki Niilin laivurit osaavat ulkoa. Sentähden valtasi minut halu oppia sinut tuntemaan ja näen nyt, että todellisuus voittaa maineesi. Olet vielä tuhat vertaa taitavampi ja kauniimpi, kuin mitä on kerrottu. Ja nyt kun näen sinut, täytyy minun sanoa: "Ei kenkään voi lähestyä häntä horjumatta kuin humalainen."
Nämä sanat olivat teeskenneltyjä; mutta munkki pyhän intonsa valtaamana lausui ne vallan todellisella hehkulla. Tällä välin katseli melkein mieltymyksellä tätä omituista olentoa, joka oli häntä ensin niin pahoin pelästyttänyt. Paphnutiuksen karkea ja villi ulkomuoto ja hänen silmiensä synkkä liekehtiminen ihmetyttivät häntä. Ja hän oli utelias tietämään jotakin tällaisen miehen säädystä ja elintavoista, joka niin kokonaan erosi kaikista hänen ennen tuntemistaan henkilöistä. Hän vastasi hempeästi pilaillen:
— Oletpa sinä kerkäs ihailemaan, muukalainen. Varo, ettei katseeni tuli polta sinua luihin asti! Varo vaan, ettet rakastu minuun!
Paphnutius vastasi:
— Minä rakastan sinua, oi Thais! Minä rakastan sinua enemmän kuin elämääni ja itseäni. Sinun tähtesi olen minä jättänyt rakkaan korpeni; sinun tähtesi ovat nämä vaikenemiseen vihityt huulet lausuneet epäpyhiä sanoja; sinun tähtesi olen minä nähnyt sellaista, mitä minun ei olisi pitänyt nähdä, ja kuullut sellaista, jota minua on kielletty kuulemasta; sinun tähtesi on sieluni rauhansa kadottanut ja suljettu sydämeni avautunut ja syössyt esiin ajatuksia, jotka ovat niinkuin elävät vesilähteet, joista kyyhkyset juovat; sinun tähtesi olen kulkenut yötä ja päivää hiekka-aavikoita, joita ainoastaan aaveet ja vampyyrit kansoittavat; sinun tähtesi olen astunut paljaalla jalallani kyykäärmeiden ja skorpionien päälle! Niin, minä rakastan sinua! Minä rakastan sinua, mutta en niinkuin nuo muut miehet, jotka lihallisen himonsa pyyteessä tulevat luoksesi kuin raatelevat sudet tai raivoisat härät. Olet heille rakas niinkuin kauris jalopeuralle. Heidän ruumiillinen rakkautensa kuluttaa sinut sieluun saakka, oi nainen! Mutta minä, minä rakastan sinua hengessä ja totuudessa, minä rakastan sinua Jumalassa ja iankaikkisesta iankaikkiseen; se, mikä täällä rinnassani sykkii sinulle, on oikeaa tulta, on jumalallista rakkautta. Lupaan sinulle parempaa, kuin mitä on hetken hurma tai lyhkäisen yön unelma. Minä lupaan sinulle pyhiä rakkauden aterioita ja taivaallisia hääjuhlia. Se autuus, jonka minä tuon sinulle, ei lopu milloinkaan; se on kuulumaton ja sanoin sanomaton; se on sellainen, että jos tämän maailman onnelliset saisivat nähdä siitä varjonkaan, niin he kuolisivat siihen paikkaan pelkästä hämmästyksestä.