— Minulla oli hetken ajan mielessäni tuuma kutsuttaa tänne jonkin aleksandrialaisen kirkon rahastonhoitaja (jos vielä yleensä täällä on jälellä ainoatakaan, joka ansaitsee kirkon nimeä ja jota nuo areoilaiset elukat eivät vielä ole saastuttaneet), ja antaa hänelle tavarasi, nainen, jotta hän jakaisi ne leskille ja täten muuttaisi synnin palkan oikeuden aarteiksi. Mutta tämä ajatus ei ollut Jumalasta kotoisin ja minä työnsin sen pois, ja varmasti loukkaisimme sillä syvästi Jesuksen Kristuksen valituita, jos tarjoaisimme heille irstaan ylellisyyden jätteitä. Nielköön tuli viimeiseen asti kaikki, mihin sinä olet koskenut, Thais. Kiitos taivaan eivät nämä vaipat, nämä harsot, jotka ovat nähneet enemmän suuteloita kuin meressä on laineita, tule enää tuntemaan muuta hyväilyä kuin liekkisten kielien! Orjat, kiirehtikää! Lisää puita! Lisää soihtuja ja sytykkeitä! Ja sinä, nainen, mene asuntoosi, riisu yltäsi häpeälliset koristeesi ja pyydä alhaisimmalta orjattareltasi, että hän osoittaisi sinulle sen suuren suosion, että antaisi sinulle puvun, jota hän käyttää lattian pesussa.
Thais totteli. Sill'aikaa kuin intialaiset puhalsivat hehkua hiiliin, heittivät neekerit roviolle avautuvia norsunluisia, eben- ja sedripuisia arkkuja, joista valui esiin otsapauloja, seppeleitä ja kaulanauhoja. Savu kohosi ilmaan mustana patsaana niinkuin vanhan testamentin aikuisissa Jumalalle otollisissa uhreissa. Sitten äkkiä loimahti kytevä tuli ilmiliekkiin mylvähtäen niinkuin hirmueläin ja melkein näkymättömät valkeat alkoivat kuluttaa kallisarvoista ainettaan. Silloin lisääntyi palvelijain työinto, he raahasivat iloisesti kallis-arvoisia mattoja, hopealla kirjailtuja harsoja, kukitettuja verhoja. Keveästi hyppelehtien he kantoivat taakkojaan, pöytiä, nojatuolia, paksuja patjoja ja kultajalkaisia vuoteita. Kolme rotevaa ethiopilaista riensi nyt esille kantaen sylissään noita värillisiä nymfipatsaita, joista yhtä oli rakastettu niinkuin kuolevaista naista; olisi voinut luulla heitä suuriksi apinoiksi, jotka ryöstivät naisia. Ja kun pudotessaan näitten hirviöiden käsistä nuo kauniit, alastomat muodot särkyivät katukiviin, kuului ilmasta huokaus.
Tällä hetkellä ilmestyi Thais, pitkät hiukset irrallaan selässä lainehtien, paljain jaloin ja puettuna rumaan, karkeaan vaippaan, joka kuitenkin ainoastaan kosketettuaan hänen ruumistaan sai taivaallisen sulon. Hänen jälessään tuli puutarhuri kantaen melkein piilossa pitkän partansa sisällä norsunluista Erosta.
Thais antoi miehelle merkin pysähtyä ja lähestyen Paphnutiusta osoitti hän pientä jumalaa:
— Isäni, kysyi hän, pitääkö tuokin heittää tuleen? Se on erinomaisen hienoa, vanhanaikuista työtä ja sen arvo on sata kertaa sen kullan paino. Sen hukkuminen olisi korvaamaton vahinko. Sillä ei enää milloinkaan ole maailma synnyttävä taiteilijaa, joka kykenisi tekemään niin kauniin Eroksen. Ota huomioon vielä lisäksi, isäni, että tämä lapsukainen on itse Rakkauden-jumala ja että sitä ei saa julmasti kohdella. Usko minua: Rakkaus on hyve ja jos minä olen tehnyt syntiä, on se tapahtunut vastoin häntä eikä hänen avullaan. En ole koskaan katuva sitä, mitä hän on minulla teettänyt, suren ainoastaan sitä, minkä olen tehnyt vastoin hänen kieltoaan. Hän ei salli naisten antautua niille, jotka eivät tule hänen nimessään, sentähden täytyy häntä kunnioittaa. Katso, Paphnutius, miten sievä tämä pikku Eros on! Miten somasti se piilottuu puutarhurin partaan! Sen toi minulle kerran Nikias, joka minua silloin vielä rakasti, ja sanoi antaessaan: "Se on puhuva sinulle minusta." Mutta tuo veitikka puhuikin minulle eräästä nuorukaisesta, jonka olin tuntenut Antiokiassa, eikä puhunut minulle mitään Nikiaasta. Kyllin on jo rikkauksia tuhoutunut tällä roviolla, isäni! Säilytä tämä Eros ja aseta se johonkin luostariin. Ne, jotka sen näkevät, kääntävät sydämensä Jumalan puoleen, sillä Rakkaus kohoaa aivan itsestään taivaallisiin ajatuksiin.
Puutarhuri luullen jo pienen Eroksen pelastuneeksi hymyili sille niinkuin lapselle, mutta Paphnutius temmaisten jumalan hänen käsistään heitti sen liekkeihin huutaen:
— Yksin se jo, että Nikias on koskenut siihen, riittää tekemään sen kaikkien myrkkyjen levittäjäksi.
Sitten kahmaisten sylinsä täyteen välkkyviä pukuja, purppuramantteleita, kultasandaaleja, kampoja, pesuharjoja, peilejä, lamppuja, kitaroita, lyyryjä, hän heitti ne kaikki tuohon hiillokseen, joka oli ylellisempi kuin konsanaan Sardanapaluksen rovio, sill'aikaa kuin hävitysriemun huumaamat orjat tanssivat ympärillä ulvoen ilosta kypenä- ja tuhkasateessa.
Toinen toisensa perästä heräsivät naapurit meteliin, avasivat ikkunansa silmiään hieroen ja koettaen saada selville, mistä tuli niin paljon savua. Puolipuettuina he tulivat alas torille ja lähestyivät roviota.
— Mitä tämä merkitsee? ajattelivat he.