Heidän joukossaan oli kauppiaita, joilta Thaiksen oli tapana ostaa hajuvesiä ja kankaita, ja nämä vallan levottomina kurkoittelivat kuivia, keltaisia naamojaan päästäkseen asiasta perille. Joukko nuoria irstailijoita, jotka orjiensa saattamina palailivat yöpidoista, pysähtyivät siihen kukitetuin otsin ja hulmuavin viitoin, päästellen kovaäänisiä ihmetyksen huutoja. Tämä uteliasten parvi, joka hetki hetkeltä kasvoi, sai pian tietää, että Thais Antinoen apotin kiihotuksesta poltti rikkautensa ennen luostariin vetäytymistään.
Kauppiaat tuumailivat:
— Thais jättää tämän kaupungin; emme siis voi myydä hänelle enää mitään. Sehän on kauhistava ajatus. Mitä meistä tulee ilman häntä? Tämä munkki on sekoittanut hänen järkensä. Hän saattaa meidät perikatoon. Miksi annetaan hänen se tehdä? Mitä varten ovat siis lait olemassa? Eikö ole enää tuomareita Aleksandriassa? Tämä Thais ei välitä mitään meidän, ei vaimojemme eikä lapsiraukkojemme kohtalosta. Hänen käyttäytymisensä on julkinen häväistys. Täytyy pakottaa hänet jäämään vasten tahtoaankin tähän kaupunkiin.
Nuoret miehet tuumailivat puolestaan:
— Jos Thais luopuu näyttelemisestä ja rakkaudesta, ovat parhaimmat huvituksemme lopussa. Hän oli teatterimme ihanin maine ja suloisin kunnia. Hän oli niidenkin riemu, jotka eivät saaneet häntä omistaa. Me rakastimme naisia ainoastaan hänen tähtensä. Ei ole annettu ainoatakaan suudelmaa, josta hän olisi ollut kokonaan poissa, sillä hän oli kaikkien hekumoiden hekuma, ja yksin ajatus, että hän oli meidän joukossamme, kiihotti meitä jo nautintoon.
Näin ajattelivat nuorukaiset ja eräs heistä nimeltään Ceron, joka oli levännyt hänen sylissään, huusi, että tämä oli naisen ryöstöä ja kiroili kristittyjen jumalaa. Kaikki ryhmät tuomitsivat ankarasti Thaiksen käytöstä:
— Se on häpeällinen pako!
— Alhainen hylkäys!
— Hän vie meiltä leivän suusta!
— Hän tuhoaa tyttäriemme myötäjäiset!