Kun apotit Ephrem ja Serapion kuulivat tästä uudesta keksinnöstä, tahtoivat he nähdä sen omilla silmillään. Erottaen jo kaukaa virran kalvossa kolmikulmaisen purjeen, joka heitä kuljetti häntä kohden, ei Paphnutius voinut kieltää itseltään iloa ajatella, että Jumala oli tehnyt hänestä kaikkien erakkojen esikuvan. Hänet nähtyään eivät molemmat pyhät miehet ollenkaan salanneet hämmästystään. Mutta keskusteltuaan hetkisen keskenään tulivat he yksimielisiksi siitä, että noin oudontapainen katumuksenharjoitus oli hyljättävä, ja he kehoittivat Paphnutiusta tulemaan alas.

— Tuollainen elämisen muoto on vastoin tapoja, sanoivat he, se on eriskummallinen ja kaikkien sääntöjen ulkopuolella.

Mutta Paphnutius vastasi:

— Mitä muuta on siis munkkielämä kuin ihmeissä elämistä? Ja eikö munkin töidenkin tule olla eriskummallisia kuten hän itsekin? Jumalan merkin johdosta olen noussut tänne, ainoastaan Jumalan merkki saa minut astumaan alas.

Joka päivä tuli joukottain uusia munkkeja, jotka liittyivät Paphnutiuksen oppilaihin ja rakensivat itselleen suojat tuon ilmassa olevan munkkikopin ympärille. Useat heistä jäljitelläkseen pyhimystä hinasivat itsensä temppelin raunioille, mutta veljiensä soimaamina ja väsymyksen voittamina he pian luopuivat näistä kokeiluista.

Pyhiinvaeltajia tuli tulvimalla. Heidän joukossaan oli sellaisia, jotka tulivat hyvin kaukaa ja heillä oli sekä nälkä että jano. Erään köyhän lesken päähän pälkähti ruveta myymään raikasta vettä ja melooneja. Pylvästä vasten nojaten hän sini- ja valkoraitaisessa teltassaan, punaisten saviruukkujensa, kuppiensa ja hedelmiensä takaa huusi: Kuka tahtoo juoda? Tämän lesken esimerkkiä seuraten eräs leipuri rakensi aivan viereen uunin toivoen saavansa kaupaksi leivoksia ja kakkuja muukalaisille. Kun matkustajien parvet lakkaamatta kasvoivat ja suurista Egyptin kaupungeistakin alkoi saapua matkustajia, niin rakensi eräs ansionhimoinen mies karavaanikatoksen voidakseen antaa yösijaa rikkaille herroille ja heidän palvelijoilleen, kameeleilleen ja muuleilleen. Pian oli pylvään ympärille muodostunut markkinapaikka, jonne Niilin kalastajat toivat kaupan kalojaan ja puutarhurit vihanneksiaan. Eräs parranajaja, joka ajoi partoja taivasalla, huvitti väkijoukkoa hullunkurisilla puheilla. Vanha temppeli, joka niin kauan oli ollut rauhan ja hiljaisuuden ympäröimä, täyttyi täten elämän lukemattomien ilmaisumuotojen metelillä. Kapakanisännät muuttivat sen maan-alaiset salit kellareiksi ja naulasivat antiikkisiin pilareihin kylttejä, joissa oli pyhimys Paphnutiuksen kuva ja seuraava kirjoitus kreikan ja egyptin kielillä: Täällä myydään granaattiviiniä, viikunaviiniä ja Kilikian olutta. Hienoilla ja puhdasviivaisilla veistoksilla koristetuille seinille ripustivat kauppiaat sipulinauhojaan ja savustettuja kaloja, kuolleita jäniksiä ja päättömiä lampaanraatoja. Iltaisin raunioitten vanhat asukkaat, rotat, pakenivat pitkässä rivissä virtaa kohden ja ibislinnut ojentelivat levottomasti kaulojaan nousten epävarmoin askelin temppelin reunuskivelle, jonne tunki keittiöiden savu ja juomarien kaskut ja huudot. Ympäristöllä maanmittarit ajoivat uusia katuja, muurarit rakensivat luostareja, kappeleita ja kirkkoja. Puolen vuoden kuluttua oli perustettu kaupunki, jolla oli oma vartioväki, tuomio-istuin, vankila ja koulu, jota johti eräs sokea kirjuri.

Pyhiinvaeltajien luku oli suunnaton. Piispat ja kuoropapit saapuivat ihaillen ihmettelemään. Antiokian patriarkka, joka silloin oli Egyptissä, tuli koko papistonsa seuraamana. Kiittävin sanoin lausui hän ilmi hyväksymisensä pylväspyhimyksen omituisesta käyttäytymisestä ja Lybian kirkkojen päämiehet yhtyivät Athanasiuksen poissa ollessa patriarkan mielipiteeseen. Saatuaan tietää tämän, kävivät apotit Ephrem ja Serapion Paphnutiuksen jalkain juuressa ensimäistä epäilyään anteeksi pyytämässä. Paphnutius vastasi heille:

— Tietäkää, veljeni, että katumusrangaistus, jota kärsin, ei vielä vedä vertoja ankaruudessa niille kiusauksille, jotka lähetettiin päälleni ja joiden luku ja voima minua hämmästyttävät. Ihminen on ulkoapäin katsottuna pieni ja tämän jalustan päästä, jonne Jumala on minut pannut, ovat ihmisolennot vain muurahaisia. Mutta sisällisesti nähtynä on ihminen ääretön, hän on suuri kuin maailma, sillä hän sisältää sen itsessään. Kaikki, mikä leviää eteeni, nämä luostarit, majatalot, virran kalvossa lipuvat laivat, nämä kylät ja kaikki mitä silmin voin erottaa, kaukaiset kedot, kanavat, hiekka-aavikot ja vuoret, kaikki se ei ole mitään siihen verrattuna, mikä minussa itsessäni on. Minä kannan sydämessäni lukemattomia kaupunkeja ja rajattomia erämaita. Ja synti ja kuolema, jotka lepäävät tämän äärettömyyden yllä, peittävät sen niinkuin yö peittää maan. Minä olen itsessäni kokonainen maailma pahoja ajatuksia…

Mutta hän puhui näin sentähden, että himo naiseen asui hänessä.

Seitsemäntenä kuukautena saapui Aleksandriasta, Bubastesta ja Saiksesta naisia, jotka ollen jo kauan hedelmättömiä toivoivat saavansa lapsia pyhän miehen välityksen ja pylvään ihmevoiman avulla. He kihnasivat kiveä vastaan hedelmättömiä kupeitaan. Kaikkialla oli silmän kantamattomiin asti vaunuja, kantotuoleja ja paareja, jotka pysähtyivät, työntyivät, tunkeilivat Jumalan miehen jalkojen juuressa. Niistä astui esiin sairaita, jotka olivat kauhistavia nähdä. Äidit ojensivat Paphnutiukselle poikiaan, joiden jäsenet olivat vääntyneet, silmät pullistuneet ulos, suu vaahdossa ja ääni käheä. Ja hän laski kätensä heidän päälleen. Sokeat lähestyivät ojennetuin käsivarsin ja kohottivat umpimähkään häntä kohti kahden verisen reiän lävistämät kasvonsa. Halvaantuneet toivat hänen nähtäviinsä raskaan liikkumattomuutensa, jäseniensä kuolettavan laihuuden ja inhoittavan typpeyden, ontuvat osoittivat hänelle lynkkäjalkaansa, syöpääpotevaiset repivät auki rintansa ja paljastivat hänelle tuon näkymättömän korppikotkan raateleman povensa. Vesitautiset naiset antoivat laskea itsensä maahan, ja näytti siltä kuin olisi purettu kuormasta viinileilejä. Hän siunasi heitä. Elefanttitaudin saastuttamat nubialaiset lähestyivät painavin askelin ja katsoivat häneen elottomin kasvoin, mutta silmät kyynelissä. Hän teki heidän ylitseen ristinmerkin. Hänen luokseen tuotiin myös kantovuoteella Aphroditopoliksesta eräs nuori tyttö, joka verisyöksyn jälkeen nukkui jo kolmatta päivää. Hän oli niinkuin vahakuva ja hänen vanhempansa, jotka luulivat häntä kuolleeksi, olivat panneet palmunoksan hänen rinnalleen. Paphnutius rukoili Jumalaa, ja tyttö kohotti päänsä ja avasi silmänsä.