Kun kansa kaikkialla puhui pyhimyksen tekemistä ihmetöistä, niin syöksyivät hänen luokseen myöskin lukemattomissa laumoissa kaikista Egyptin osista ne onnettomat, joilla oli se taudinlaji, jota kreikkalaiset nimittävät jumalalliseksi sairaudeksi. Heti kun he näkivät pylvään, saivat he hermokohtauksensa, he vyöryttelivät itseään maassa, kimmahtivat pystyyn ja lysähtivät taas maahan käppyrään.
Ja kuuluu vieläkin uskomattomammalta, että muutkin läsnäolijat saivat saman ankaran hulluuden puuskan, ja he jäljittelivät kaatuvatautisten kiemurtelemisia. Munkit, pyhiinvaeltajat, miehet ja naiset kiertelivät ja heittelehtivät sikin sokin maassa vääntynein jäsenin, suu vaahdossa, niellen kahmalokaupalla multaa ja ennustaen tulevaisia asioita. Ja Paphnutius pylväänsä päässä tunsi myös väristystä jäsenissään ja hän huusi Jumalan puoleen:
— Minä olen maailman syntipukki ja otan päälleni kaikki tämän kansan saastaisuudet ja sentähden, Herra, on ruumiini täynnä pahoja henkiä.
Joka kerta kun joku sairas meni pois parantuneena, tervehtivät läsnäolijat häntä hyvähuudoilla ja kantoivat häntä riemusaatossa alati toistaen:
— Olemme löytäneet uuden Siloen lähteen.
Jo riippui sadottain kainalosauvoja ihmeitä tekevän pylvään kyljessä. Kiitolliset naiset ripustivat siihen seppeleitä ja omistuskuvia. Kreikkalaiset kaivertivat siihen kekseliäitä distikoneja. Ja kun lisäksi vielä jokainen pyhiinvaeltaja piirsi siihen nimensä, niin oli kivi piankin miehen korkeudelle asti kokonaan latinalaisten, kreikkalaisten, koptilaisten, puunilaisten, hebrealaisten, syrialaisten ja salatieteellisten kirjainmerkkien peitossa.
Pääsiäisjuhlien aikaan oli kansantulva tähän ihmepaikkaan sellainen, että vanhat ihmiset uskoivat pakanallisten mysteerioiden ajan palanneen. Siinä viihtyivät vieretysten egyptiläisten kirjava hame, arabialaisten burnus, nubialaisten valkoinen vyöliina, kreikkalaisten lyhkäinen viitta, roomalaisten pitkälaskoksinen tooga, barbaarin sotalakki ja punaiset housut ja kurtisaanien kullalla kirjaillut tunikat. Hunnutettuja naisia kulki ohitse aasilla ja heidän edellään kulkevat mustat eunukit raivasivat heille tietä kepin sivalluksilla. Ilveilijät olivat levittäneet mattonsa maahan ja tekivät temppujaan ja hyppyjään tarkkaavaiselle katsojajoukolle. Käärmeiden lumoojat kerivät vyyhdelle jännitetyin käsivarsin eläviä vyönauhojaan. Koko tämä ääretön lauma loisteli, välkähteli, tuprutti pölyä ilmaan, kilisteli, huusi ja riiteli. Eläimiään suomivien kameelin-ajajien kiroukset, spitaalia parantavia noitakaluja myyväin kauppiasten huudot, raamatunlauseita messuavien munkkien laulu, profeetalliseen haltioitumisen tilaan langenneiden naisten nauru, vanhoja haaremilauluja jankuttavien kerjäläisten luskutus, lampaiden määkinä, aasien mylvintä, myöhästyneitä matkustajia kutsuvien merimiesten huudot, kaikki nämä sekavat äänet saivat yhdessä aikaan korvia särkevän metelin, josta ylinnä kaikui pienten, paljaiden neekerilasten kimakka kirkuna, jolla he koettivat tarjota kaupaksi tuoreita taateleita.
Ja kaikki nämä erilaiset olennot olivat keskellä kirkasta päivää vähällä tukahtua huonoon ja paksuun ilmaan, joka oli kyllästetty naisten hajuvedellä, neekerien löyhkällä, paistin käryllä ja kummipalasten katkulla, jota uskovaiset ostivat paimenilta suitsuttaakseen pyhimykselle.
Kun yö tuli, syttyi joka taholla tulia, soihtuja ja lyhtyjä eikä näkynyt enää muuta kuin punaisia varjoja ja mustia muotoja. Kokoon kyyristyneiden kuulijoiden keskessä seisoi eräs vanha mies savuisen lampun valossa tarinoiden, miten ennen muinoin Bition lumosi oman sydämensä, riisti sen irti rinnastaan, istutti sen akasiapuuhun ja muutti sitten itsensäkin puuksi. Hän teki käsillään mahtavia eleitä, joita hänen varjonsa toisti naurettavissa muunteluissa, ja ihmettelevä kuulijakunta päästeli vähän väliä ihastuksenhuutoja. Kapakoissa nukkuivat juomarit leposohvilla ja pyydellen tavan takaa olutta ja viiniä. Silmät maalattuina ja vatsa paljaana esittivät tanssijattaret heille vuoroin uskonnollisia, vuoroin irstaita kuvaelmia. Vähän syrjemmässä pelasivat nuoret miehet arpanoppaa ja sormipeliä ja vanhukset hapuilivat pimeässä prostitueerattujen jälkiä. Kaikkien niitten liikehtivien muotojen yläpuolella kohosi yksinäisenä ja liikkumattomana tuo korkea pylväs lehmänsarvineen, pää katseli itsekseen pimeässä ja sen päällä valvoi Paphnutius taivaan ja maan välillä. Äkkiä kohoaa kuu yli Niilin virran ikäänkuin jumalattaren paljas olkapää. Vuoren kukkulat kimmeltävät öisessä sini-autereessa ja Paphnutius luulee näkevänsä Thaiksen hipiän kuultavan virran kalvossa, safiirinsinisessä yökuutamossa.
Täten kuluivat päivät, ja pyhimys istui yhä pylväänsä nenässä. Kun sadeaika saapui, tunki sade katon halkeamien lomitse liottaen läpimäräksi hänen ruumiinsa; hänen jäsenensä kangistuivat liikkumattomiksi. Auringon polttamana, kasteen sierittämänä, hänen ihonsa halkeili, ja ammottavat haavat puhkeilivat hänen käsivarsiinsa ja jalkoihinsa. Mutta himo Thaikseen paloi hänessä yhä ja hän huusi: