Tutkintokomissaariolle vanha herra selitti, että hän katutungoksen pysähdyttämänä matkallaan oli joutunut kohtauksen näkijäksi, ja vakuutti, ettei poliisia oltu solvaistu, vaan että tämä oli kokonaan erehtynyt. Hän ilmoitti nimensä ja arvonsa: tohtori David Matthieu, Ambroise-Parén sairashuoneen ylilääkäri, kunnialegioonan upseeri.
Muina aikoina tällaisen todistajan lausunto olisi täydelleen riittänyt komissaariolle. Mutta juuri tällä haavaa olivat oppineet Ranskassa epäilynalaisia.
Crainquebille sai jäädä vankeuteen. Yön hän vietti putkassa, ja aamulla hänet vietiin vankivaunuissa tutkintovankilaan.
Vankila ei hänestä tuntunut tuskalliselta eikä nöyryyttävältä. Hänestä se oli välttämätön. Se, mikä häntä kummastutti sisälle astuessa, oli seinien ja kivilattian puhtaus. Hän sanoi:
— Onpas tämä siisti paikka. On totta toisen kerran. Voisi vaikka syödä lattialla.
Yksin jäätyään hän tahtoi siirtää jakkaraansa, mutta huomasi, että se olikin kiinnitetty seinään. Hän ilmaisi kummastuksensa aivan ääneen:
— Mitä hassuja niiden pistääkin päähän! Totta vie, tuota minä en olisi keksinyt.
Istahdettuaan hän pyöritteli peukaloitaan yhä yhtä kummissaan. Hiljaisuus ja yksinäisyys alkoi painostaa häntä. Hänen kävi ikäväksi olla, ja hän ajatteli levottomana rattaitaan, jotka oli survaistu johonkin vajaan vielä täpötäynnä kaalinkupuja, porkkanoita, selleriä, salaattia ja maitiaisia. Ja hän ajatteli hätäillen:
— Mihinkähän lienevät tupanneet minun käsikärryni?
Kolmantena päivänä häntä kävi tapaamassa hänen asianajajansa, herra Lemerle, eräs Pariisin asianajajakunnan nuorimpia jäseniä ja »Ranskan isänmaallisen liiton» erään haaraosaston puheenjohtaja.