Pauline silmäili toisesta toiseen. Hänestä oli outoa nähdä tätinsä nauravan näin sydämen pohjasta, ja vielä oudompaa, että hän nauroi samalle asialle kuin velikin. Se oli todellakin kummallista, sillä veljellä ja sisarella oli muutoin hyvin erilainen käsitystapa.
— Isä rakas, sano, kuka tuo Putois oli. Koska minun se muka kuitenkin pitää tietää, niin sano se sitten.
— Putois, tyttöseni, oli puutarhuri. Hän oli kunnioitettavan maanviljelijä-perheen poika Artois'sta ja asettui Sain-Omeriin taimitarhuriksi. Mutta tarvitsijat eivät olleet häneen tyytyväisiä, ja liike ei luonnistunut. Hän lopetti sen kokonaan ja rupesi päivätyöläiseksi. Niiden, jotka häntä käyttivät, ei aina kestänyt kehua kauppojaan.
Tässä neiti Bergeret keskeytti yhä nauraen:
— Muistatko, Lucien, kun isän pöydältä mustetolppo, kynät, kirjelakka tai sakset olivat kateissa, niin hän sanoi: »Luulenpa, että Putois on taas pujahtanut täällä.»
— Niin, virkkoi herra Bergeret, Putois ei juuri ollut hyvässä maineessa.
— Siinäkö kaikki? kysyi Pauline.
— Ei, tyttöseni, ei vielä aivan. Putois oli siitä merkillinen, että hän oli meille tuttu, kotoinen, ja kuitenkin…
— … hän oli olematon, sanoi Zoé.
Herra Bergeret katsahti sisareensa nuhtelevasti: