— Kuinka sinä puhut, Zoé! Ja miksi rikkoa lumous tuolla tavoin? Vai oli Putois olematon? Uskallatko väittää niin, Zoé? Ja pysyä väitteessäsi! Oletko kyllin ajatellut olemassaolon ehtoja ja olemisen muotoja voidaksesi vakuuttaa, että Putois oli olematon, ettei häntä koskaan ole ollut? Ei, Putois oli olemassa, siskoseni. Mutta myönnettäköön, että se olemassaolo oli aivan erikoista laatua.
— Minä ymmärrän nyt entistä vähemmän, sanoi Pauline lannistuneella mielellä.
— Saat hetikohta havaita oikean asianlaidan, tyttöseni. Tiedä siis, että Putois syntyi täysikasvuisena tähän maailmaan. Minä olin vielä lapsi, tätisi jo pikkuneidiksi venähtämässä. Asuntonamme oli pienoinen talo eräässä Saint-Omerin esikaupungissa. Siellä vanhempamme viettivät rauhaisaa ja syrjäänvetäytynyttä elämää, kunnes heidät löysi muuan vanha Audomarin asuja, leskirouva Cornouiller, joka eli Monplaisir-nimisellä sukutilallaan parin peninkulman päässä kaupungista ja joka osui olemaan äitini isän täti. Hän käytti sukulaisoikeuttaan vaatiakseen, että vanhempamme joka sunnuntai tulisivat syömään päivällistä Monplaisiriin, missä heidän oli herttaisen ikävä olla. Hän sanoi kuuluvan hyvään tapaan kokoontua perhepäivällisille sunnuntaisin, ja että ainoastaan halpasäätyiset ihmiset eivät noudattaneet tätä vanhaa tapaa. Isä oli aivan itkeä ikävästä Monplaisir-vierailulla. Oli sydäntävihlovaa nähdä hänen epätoivoaan. Mutta rouva Cornouiller ei sitä nähnyt. Hän ei nähnyt mitään. Äiti oli urheampi. Hän kärsi yhtä paljon kuin isänikin, ehkäpä vielä enemmän, mutta hän hymyili.
— Naiset ovat syntyneet kärsimään, sanoi Zoé.
— Zoé, kaikki, mitä elää tässä maailmassa, on määrätty kärsimään. Turhaan vanhempamme kieltäytyivät näistä kovanonnen kutsuista. Rouva Cornouiller'n ajoneuvot saapuivat heitä noutamaan joka sunnuntai sydänpäivän jälkeen. Heidän oli täytymys lähteä Monplaisiriin; se oli velvoitus, jonka kiertäminen oli ehdottomasti kielletty. Se oli vahvistettu järjestys, jonka ainoastaan ilmikapina saattoi rikkoa. Viimein isä teki kapinan ja vannoi pyhästi viimeisen kerran noudattaneensa noita rouva Cornouiller'n kutsuja. Äidin huoleksi hän jätti keksiä kulloinkin sopivia verukkeita ja syitä kutsun hylkäämiseen, mutta tähän toimeen äiti ei lainkaan soveltunut. Hän ei osannut teeskennellä.
— Sano ennemmin, Lucien, ettei hän tahtonut. Hän olisi osannut valehdella kuin muutkin.
— Totta kyllä, että jos hänellä oli hyvät syyt tukena, niin hän veti ne ennemmin esille kuin sepitti huonoja. Muistatko, sisko, kuinka hän kerran tuli sanoneeksi päivällispöydässä: »Luojan kiitos, että Zoé on saanut hinkuyskän; nyt emme voi pitkään aikaan lähteä Monplaisiriin.»
— Niin, se on totta! sanoi Zoé.
— Mutta sinä paranit taas, Zoé. Ja rouva Cornouiller tuli eräänä päivänä sanomaan äidillemme: »Ystäväiseni, odotan teitä varmasti sunnuntaiksi päivälliselle Monplaisiriin miehenne kanssa.» Äitimme, jolle hänen miehensä nimenomaan oli antanut toimeksi keksiä pätevän kiellon aiheen, sepitti tässä äärimmäisessä ahdingossa esteen, jota ei ollut olemassa. »Olen hyvin pahoillani, rakas täti. Mutta meidän on mahdoton tulla. Odotan puutarhuria sunnuntaiksi.»
Tämän kuullessaan rouva Cornouiller vilkaisi salin lasiovesta villiytyneeseen puutarhapahaseen, missä syreenit ja kuusaimet näyttivät olevan ventovieraita tarhurinveitselle eikä, kaikesta päättäen, ikinä tulevankaan sen tuttavuuteen.