— Putois oli siis häijy henkiolento? uteli Jean Marteau.
— Niin, hän oli häijy, vastasi herra Bergeret; hän oli häijy tavallaan, mutta ei kuitenkaan ehdottomasti. Hänen laitansa oli niinkuin pirujen, joita sanotaan hyvin pahoiksi, mutta joissa tapaa paljon hyviä puolia, kun heihin paremmin tutustuu. Ja olisin taipuvainen uskomaan, että Putois'lle on tehty vääryyttä.
Rouva Cornouiller, joka tuntien vastenmielisyyttä häntä kohtaan heti paikalla oli epäillyt häntä hulttioksi, juopoksi ja varkaaksi, alkoi harkita, että koska äitini, joka ei ollut rikas, käytti häntä, niin hän ei mahtanut olla isopalkkainen. Ja niin hän kysyi itseltään, eikö hänelle olisi edullisempaa pitää Putois'ta työssä kuin Monplaisirin omaa puutarhuria, jolla oli parempi maine, mutta myöskin suuremmat vaatimukset. Alkoi juuri marjakuusien leikkaamisaika. Hän ajatteli, että jos rouva Éloi Bergeret, joka oli köyhä, ei antanut paljoa Putois'lle, niin hänen, rikkaan, tarvitsisi antaa vielä vähemmän, sillä onhan tapana, että rikkaat saavat helpommalla kuin köyhät. Ja hän näki jo hengessä marjakuusensa leikattuina pensasaidoiksi, palloiksi ja pyramiideiksi tuottamatta hänelle suuriakaan kustannuksia.
»Pidän kyllä silmät auki», sanoi hän itselleen, »ettei Putois saa vetelehtiä eikä näpistää mitään. En jätä mitään onnenkaupalle, ja kaikki on sulaa voittoa. Nuo maankiertäjät ovat välistä taitavampia työssään kuin muut, kunnolliset työmiehet.»
Hän päätti siis tehdä kokeen ja sanoi äidilleni:
»Ystäväiseni, lähetä Putois minun luokseni. Annan hänelle työtä
Monplaisirissa.»
Äitini lupasi sen hänelle. Ja hän olisi tehnyt sen mielellään. Mutta se ei todellakaan ollut mahdollista. Rouva Cornouiller odotti Putois'ta Monplaisiriin, ja odottaa hän saikin. Mutta hänellä oli johdonmukaisuutta ajatuksissaan ja lujuutta aikomuksissaan. Tavatessaan taas äitini hän valitti, ettei Putois'sta ollut kuulunut mitään.
»Ystäväiseni, et varmaankaan ole sanonut hänelle, että odotan häntä?»
»Olen kyllä, mutta hän on oikullinen, eriskummainen…»
»Oh, minä tunnen nuo ihmiset. Osaan tuon Putois'nne ulkoa. Mutta ei ole niin tolkutonta työmiestä, joka kieltäytyisi tulemasta Monplaisiriin työhön. Minun taloni on tunnettu, toivoakseni. Putois saa mukautua minun määräyksiini, ja viivyttelyittä, ystäväiseni. Sanohan minulle vain, missä hän asuu; menen itse häntä tavoittamaan.»