Herra Bergeret, joka ei suinkaan vihannut poikkeuksia aineesta, vastasi tyttärelleen:
— Jos kaikki vääryydet tulisivat lopullisesti hyvitetyiksi tässä maailmassa, niin ei olisi tarvinnut kuvitella toista noita hyvityksiä varten. Kuinka voit vaatia, että jälkimaailma arvostelisi oikeuden mukaan kaikkia kuolleita? Millä keinoin kuulustella heitä siitä pimeästä, jonne he ovat paenneet? Kun alkaisi voida tehdä heille oikeutta, unohtaa jo heidät. Voiko yleensä kukaan noudattaa oikeutta? Ja mitä on oikeus? Rouva Cornouiller ainakin tuli lopulta käsittämään, että äitini ei häntä pettänyt ja että Putois pysyi saavuttamattomissa.
Mutta hän ei hellittänyt eikä herennyt tiedustelemasta. Hän kyseli kaikilta sukulaisiltaan, ystäviltään, naapureiltaan, palvelijoiltaan, tavaranhankkijoiltaan, tunsivatko he Putois'ta. Ainoastaan pari kolme vastasi, etteivät he olleet koskaan kuulleet hänestä puhuttavan. Enimmät muistelivat varmasti nähneensä hänet.
»Tuon nimen olen kuullut», sanoi kyökkipiika, »mutta en vaan saa mieleeni hänen muotoaan».
»Putois! — tietystikin minä tunnen hänet», sanoi radanvartia, raapien korvallistaan. »Mutta en osaa sanoa, kuka hän on.»
Tarkimman tiedon antoi herra Blaise, veronkantovirkailija. Hän ilmoitti käyttäneensä Putois'ta halonhakkuussa talollaan 19:nnestä 23:nteen päivään lokakuuta samana vuonna, jolloin pyrstötähti näkyi.
Eräänä aamuna rouva Cornouiller tulla tömähti huohottaen isäni työhuoneeseen. »Olen nähnyt Putois'n!»
»Oh, niinkö?»
»Olen nähnyt hänet.»
»Luuletteko niin?»