Pauline toisti kutsunsa moneen kertaan. Ja kun Riquet ei totellut, meni hän ja otti hänet syliinsä.
— Voi toki pikku poloista! sanoi hän. Kuinka sitä käy sääliksi!
Hänen äänensä oli ivallinen. Riquet ei ymmärtänyt ivaa. Hän pysyi liikkumattomana ja apeana Paulinen sylissä eikä ollut mitään näkevinään eikä kuulevinaan.
— Riquet, katso minuun!
Kolmesti hän komensi sitä ja kolmesti turhaan. Silloin hän oli kovin suuttuvinaan ja heitti hänet vaatevasuun:
— Ole siellä, tuhma elukka!
Ja hän kimmahutti kannen kiinni. Samassa tuokiossa hän kuuli tätinsä kutsuvan ja poistui huoneesta jättäen Riquet'n vasuun.
Siellä vanki tunsi mielensä kovin levottomaksi. Hänen ei pälähtänyt päähänsäkään, että hänet oli paiskattu arkkuun vain leikillä ja kujetta tehden. Otaksuen asemansa jo ilmankin kyllin arveluttavaksi hän koetti olla pahentamatta sitä millään varomattomuudella. Ja hän oli hetkisen liikkumattomana, henkeä vetämättä.
Sitten hän arveli hyödylliseksi tutkia pimeän vankilansa laatua. Hän tunnusteli käpälillään hameita ja paitoja, joiden sekaan hänet oli niin surkeasti paiskattu, ja hän etsi, eikö olisi mitään pääsyaukkoa tästä kamalasta paikasta. Hän oli puhkunut tässä toimessa pari kolme minuuttia, kun herra Bergeret kutsui häntä lähdössä ulos:
— Tänne, Riquet, tänne! Mennään kävelemään rantakaduille. Siellä on todellakin ihanaa. Sinne on rakennettu asematalo, suurenmoisen muodoton ja perikuvallisen ruma. Rakennustaide on ollutta ja mennyttä. Revitään talo, joka muodosti Bac-kadun kulman ja joka oli kaunis. Ja sijalle kohoo tietysti joku kamala rakennuspelätin. Kunpa toki arkkitehtimme eivät toisi Quai d'Orsay'lle tuota raakalaistyyliä, josta Washington-kadun kulma ja Avenue des Champs Elysées jo antavat kammottavan esimerkin!… Tule, Riquet!… Mennään kävelemään rantakaduille. Siellä on todella ihanaa. Rakennustaide on tosiaankin rappeutunut Gabriel'in ja Louis'n ajoista… Mutta missä on koira?… Riquet! Riquet!…