Herra Bergeret'n ääni vahvisti Riquet'n mieltä suuresti. Hän vastasi käpäläinsä rapinalla, jotka vimmatusti raapivat vaatevasun pajukudosta.
— Missä koira on? kysyi herra Bergeret Paulinelta, joka tuli takaisin latomus liinavaatteita käsivarrellaan.
— Vaatevasussa, isä.
— Kuinka se on sinne tullut? Ja mitä varten se on siellä? kysyi herra
Bergeret.
— Siksi että se oli tuhma, vastasi Pauline.
Herra Bergeret vapautti ystävänsä. Riquet seurasi häntä eteiseen asti liehien hännällään. Silloin välähti eräs ajatus hänen aivoihinsa. Hän palasi huoneistoon, juoksi Paulinea kohti ja kurottui pystyyn nuoren tytön hameen nojaan. Ja vasta sittenkuin hän oli hillittömästi sitä syleillyt jumaloimisensa merkiksi, hän tavoitti taas isäntänsä portaissa. Hän olisi luullut lyöneensä laimin sekä viisauden että uskonnon vaatimukset, ellei hän olisi täten osoittanut rakkauttaan henkilölle, jonka mahti oli syössyt hänet syvään juurivasuun.
Kadulla herra Bergeret ja hänen koiransa näkivät murheellisen näyn: omat huonekalunsa rivissä katukäytävällä.
Sill'aikaa kuin muuttomiehet olivat poikenneet kastamaan kaulaa pieneen kadunkulma-kapakkaan, kuvasteli Zoé neidin pukupeili ohikulkijoita, työmiehiä, taideakatemian oppilaita, nuoria tyttösiä, kauppiaita, ajurinrattaita, vaunuja ja tavaravankkureita ja apteekkipuotia lasisäiliöineen ja eskulaapinkäärmeineen. Katupylvääseen nojaten hymyili herra Bergeret vanhempi kehyksissään, leppeä sävy hienon kalpeilla kasvoilla ja hiukset taaksekammattuina. Herra Bergeret katseli isäänsä kunnioittavalla hellyydellä ja veti hänet syrjemmäksi pylväästä. Samoin hän asetti suojempaan Zoén pienen jalustapöydän, joka näytti häpeävän sitä, että oli joutunut kadulle.
Mutta Riquet hieroi käpäliään isäntänsä jalkoihin ja loi häneen kauniit, surulliset silmänsä. Ja se katse sanoi:
Oi isäntäni, sinä, joka olit vast'ikään niin rikas ja niin mahtava, olisitko sinä tullut köyhäksi? Olisitko sinä tullut heikoksi? Sinä annat ilkeihin ryysyihin puettujen miesten tunkeutua vierashuoneeseesi, makuukammioosi, ruokasaliisi, kolahutella vammoja huonekaluihisi ja raahata ne pois, raahata alas portaita sinun syvän nojatuolisi, sinun ja minun, nojatuolin, jossa me lepäsimme joka ilta ja hyvin usein aamupäivällä, sinä ja minä vieretysten. Minä olen kuullut sen voihkivan huonopukuisten miesten käsissä, tuon nojatuolin, joka on suuri haltia ja ystävällinen suojelushenki. Sinä et vastustanut noita anastajia. Jos sinulla ei ole enää ainoatakaan noista kotijumalista, jotka täyttivät sinun asuntosi, jos olet kadottanut yksin nuokin pikku jumal-olennot, jotka aamuisin vuoteesta noustessasi puit jalkaasi, nuo tohvelit, joita minä monesti leikillä olen pureskellut, jos sinä olet joutunut puutteeseen ja kurjuuteen, rakas isäntäni, niin kuinka käy silloin minun?