Runolaulaja.
Hän kulki polkua, joka noudattaa merenrantamaa kukkulain kupeita poimutellen. Hänen paljasta, syväin ryppyjen uurtamaa otsaansa kiersi punainen villanauha. Ohimoilla liehuivat harmaat hiuskiharat merituulessa. Lumivalkoisen parran suortuvat painuivat leukaa vasten. Hänen vaatteensa ja paljaat jalkansa olivat niiden teiden väriset, joilla hän oli harhaillut monet monituiset vuodet. Hänen kupeellansa riippui karkeatekoinen lyyra. Häntä mainittiin Vanhuksen, mutta myöskin Runolaulajan nimellä. Lapsilta, joille hän opetti runoutta ja soitantoa, hän sai vielä erään nimen: he nimittivät häntä Sokeaksi, koska hänen korkean iän himmentämiä silmiään peittävät luomet olivat turvonneet ja tulehtuneet savuavien liesitulten ääressä, missä hän tavallisesti istui laulamassa. Hän ei kumminkaan elänyt ikuisessa yössä, ja hänen sanottiin näkevän sellaista, mitä muut kuolevaiset eivät näe. Kolmen miespolven aikana hän oli lakkaamatta vaeltanut kaupungista toiseen. Nyt hän oli laulanut kokonaisen päivän erään Aigeian kuninkaan luona ja oli palaamassa kotiinsa, jonka katto ja ilmoille nousevat savukierteet jo häämöttivät kaukaa. Astuttuaan tietään koko yön pysähtymättä, peläten päiväisen helteen yllättävän, hän näki aamun sarastaessa valkean Kymen, kotikaupunkinsa. Koiransa saattelemana, käyräsauvaansa nojaten hän eteni hitain askelin, vartalo suorana ja pää korkealla, uupuvia voimiaan ponnistaen ja pysytellen tasapainossa kaltevalla tiellä, joka painui ahtaaseen laaksoon. Aasian vuorten takaa nouseva aurinko loi ruusuista hohdettaan taivaalla uiviin pilvenhahtuviin ja meren moniin saariin. Koko ranta säteili. Mutta idän puolella leviävillä kukkuloilla, joiden lakea peittivät pistasia- ja tärpättipuumetsät, viipyi varjossa yhä yön suloinen raikkaus.
Vanhus laski painuvalla rinteellä kaksitoista kertaa kaksitoista peitsenmittaa ja havaitsi vasemmalla puolellaan, kahden kallioseinämän välissä, pyhään metsikköön johtavan kapean tien. Sen perällä kohosi lähteen partaalla hakkaamattomista kivistä rakennettu alttari.
Sen peitti puolittain laakeripuu, jonka oksat olivat täynnä heleävärisiä kukkia. Alttarin edessä, tallatulla tanterella, valkenivat uhrien luut. Ympärillä kasvavien oliivipuiden oksiin oli kaikkialle ripustettu uhrilahjoja, ja kauempana, rotkon kaameassa varjossa, kohosi kaksi ikivanhaa tammea, joiden runkoihin oli naulittu härkäin lihattomia päitä. Vanhus tiesi, että tämä alttari oli pyhitetty Phoibosjumalalle, kulki metsikköön asti, otti vyöstään savikipon, joka kiikkui siinä sangastaan, ja kumartui puron yli, joka murattia ja krassia kasvavassa uomassaan virraten pyrki kohti tasankoa pitkin kiertotein. Hän täytti kipponsa raikkaalla vedellä ja hurskasta mieltään noudattaen kaatoi muutamia pisaroita alttarin eteen, ennenkuin joi. Hän palvoi kuolemattomia jumalia, jotka eivät tunne kärsimystä eikä kuolemaa ihmisten surkeiden sukupolvien seuratessa toisiaan maan päällä. Samassa hänet valtasi kauhu, ja hän pelkäsi Leton pojan surmaavia nuolia. Onnettomuuksien uuvuttamana ja korkean iän rasittamana hän yhä rakasti päivän valkeutta ja pelkäsi kuolla. Siitä johtui hänen mieleensä hyvä ajatus. Hän taivutti jalavan notkean rungon ja ripusti savikipponsa nuoren puun latvaan, joka vapautuessaan kohotti vanhuksen uhrilahjan kohti taivaan korkeutta.
Valkea Kyme kohosi muurien vyöttämänä merenrantamalla. Laakakivillä peitetty mäkinen tie johti kaupungin portille. Tämä portti oli rakettu aikoina, joiden muisto oli tyyten hävinnyt, ja sitä sanottiin jumalten tekemäksi. Kamanakivessä nähtiin muutamia kaiverrettuja merkkejä, joita ei kukaan kyennyt selittämään, mutta joita pidettiin onnellisina merkkeinä. Lähellä porttia sijaitsi julkinen tori, jonka puitten alla hohtelivat vanhinten kiviset istuimet. Torin viereen, meren puolelle Vanhus pysähtyi. Siinä oli hänen asumuksensa. Se oli ahdas ja matala eikä läheskään niin kaunis kuin naapuritalo, jossa asui lapsineen eräs kuuluisa tietäjä. Sisäänkäytävä peittyi puolittain lantakasan taakse, jota sika kärsällään tonki. Kasa oli vaatimaton, ei läheskään niin laaja kuin äveriäiden miesten asumusten edessä. Mutta rakennuksen takana sijaitsivat hedelmäpuutarha ja ometot, jotka Vanhus oli rakentanut omin käsin hakkaamattomista kivistä. Aurinko nousi valjenneen taivaan korkeuteen; merituuli oli tyyntynyt. Ilmoilla leijuva tuima helle poltti ihmisten ja eläinten keuhkoja. Vanhus pysähtyi hetkeksi asuntonsa kynnykselle pyyhkiäkseen kätensä selällä hikeä otsastaan. Koira huohotti hänen vieressään, katse tarkkaavana ja kieli suusta riippuen.
Asumuksen perältä saapunut vanha Melantho ilmaantui kynnykselle ja lausui hyviä sanoja. Hän oli antanut odottaa itseänsä, koska joku jumala oli pannut hänen jalkoihinsa pahan haltian, joka niitä paisutti ja teki ne kahta viinileiliä raskaammiksi. Hän oli kaarialainen orjatar, ja eräs kuningas oli antanut hänet nuorena runolaulajalle, joka hänkin oli silloin ollut nuori ja täysissä voimissaan. Uuden valtiaan vuoteessa häneen oli siinnyt lapsia, joiden suuresta sarjasta ei kumminkaan ollut enää yhtäkään kotona. Toiset olivat kuolleet, toiset olivat matkanneet kauas harjoittamaan akhaialaisten kaupungeissa runolaulajan tai vaunusepon taidetta, koska olivat kaikki saaneet kekseliään mielen. Niin asui Melantho talossa yksin miniänsä Areten ja hänen kahden lapsensa kanssa.
Hän saatteli mestarin suureen huoneeseen, jonka hirret olivat savusta tummuneet. Sen keskellä, kotialttarin edessä, sijaitsi lieden paasi, punahehkuisen hiilloksen ja sulaneen rasvan peittämä. Pirtin ympärillä sijaitsi kahdessa kerroksessa pieniä suojia, ja puuportaat johtivat ylös naisten huoneisiin. Kattoa kannattavien pylväiden varassa lepäsivät pronssiaseet, joita vanhus oli kantanut nuoruutensa aikana seuratessaan kaupungin kuninkaita, kun he lähtivät sotavaunuineen hakemaan takaisin Kymen tyttäriä, jotka sankarit olivat ryöstäneet. Vuoliaiseen oli ripustettu häränreisi.
Kaupungin vanhimmat olivat lähettäneet sen edellisenä päivänä runolaulajalle kunnialahjaksi. Hän iloitsi sen nähdessään. Seisoen siinä huoneensa permannolla hän henkäisi syvään iän kuivaamilla keuhkoillaan ja veti esiin mekkonsa alta maalaisillallisensa tähteet, muutamia kynsilaukan sakaroita, ja Aigeian kuninkaalta saamansa lahjan, taivaasta pudonneen kiven, joka oli kallisarvoinen, koska se oli rautaa, mutta liian pieni peitsen kärjeksi. Sitäpaitsi hän oli tuonut tieltä löytämänsä piikiven, jossa eräältä taholta katsoen näkyi miehen pää. Vanhus näytti sitä Melantholle ja virkkoi:
— Katsohan, vaimo, eikö tämä kivi muistuta seppä Pakorosta; varmaa on, ettei kivi ole siinä määrin Pakoroksen näköinen jumalten sallimatta.
Vanhan Melanthon valeltua vettä hänen jaloilleen ja käsilleen huuhtoakseen pois niitä tahraavan tomun hän tarttui sylitysten häränreiteen, kantoi sen alttarille ja alkoi sitä leikata. Viisaana ja varovaisena hän ei milloinkaan jättänyt aterian valmistamista naisten tai lasten tehtäväksi, vaan paistoi kuninkaiden esimerkkiä noudattaen itse eläinten lihat.