— Juutalaiset, virkkoi Lamia, ovat kovin piintyneet vanhoihin tapoihinsa. He epäilivät, — tosin aiheettomasti, sen myönnän — sinun tahtovan tuhota heidän lakinsa ja muuttaa heidän tapansa. Salli, Pontius, minun sanoa, ettei toimintasi ollut aina omansa hälventämään heidän onnetonta erehdystänsä. Sinua huvitti tahtomattasi kiihtää heidän levottomuuttansa, ja minä huomasin sinun useat kerrat ilmaisevan heidän nähtensä ylenkatsetta, jota sinussa herättivät heidän uskomuksensa ja uskonnolliset menonsa. Sinä ärsytit heitä erikoisesti antamalla legionasotilaittesi vartioida Antonia-tornissa säilytettyjä ylimmäisen papin juhlapukuja. On myönnettävä, että vaikka juutalaiset eivät ole kohonneet näkemään jumalallisia asioita niinkuin me, he kuitenkin juhlivat mysteerejä, jotka ovat ikivanhuutensa vuoksi kunnianarvoiset.
Pontius Pilatus kohautti olkapäitään.
— Heillä ei ole minkäänlaista oikeata tietoa jumalten olemuksesta, sanoi hän. He palvelevat Jupiteria, mutta eivät anna hänelle mitään nimeä eikä hahmoa. He eivät palvo häntä edes kiven muodossa, kuten muutamat Aasian kansat. He eivät tiedä mitään Apollosta, Neptunuksesta, Marsista ja Plutosta eivätkä tunne yhtäkään jumalatarta. Kuitenkin uskon heidän aikoinaan palvoneen Venusta. Vielä nytkin näet naiset tuovat alttarille uhrilahjaksi kyyhkysiä, ja tiedäthän yhtä hyvin kuin minä, että temppelin pylväskäytäviin sijoittuneet kauppiaat myyvät lintuja parittain siihen tarkoitukseen käytettäviksi. Kerrottiinpa minulle eräänä päivänä niinkin, että eräs raivopää oli kumonnut nuo uhrieläinten myyjät häkkeineen kaikkineen. Papit valittivat siitä katsoen sen pyhyydenloukkaukseksi. Minä uskon, että tuo tapa uhrata toukomettisiä oli alkujaan järjestetty Venus-jumalattaren kunniaksi. Minkätähden naurat, Lamia?
— Minä nauran, vastasi Lamia, eräälle hupaiselle ajatukselle, joka johtui mieleeni, miten lieneekään johtunut. Ajattelin, että juutalaisten Jupiter voi jonakin kauniina päivänä tulla Roomaan ja vainota sinua vihaisena siellä. Miksipä ei? Aasia ja Afrika ovat jo antaneet meille suuren joukon jumalia. Roomassa ovat saaneet omat temppelinsä Isis ja haukkuva Anubis. Tienristeyksissä, jopa kilparadoillakin näemme syyrialaisten Hyvän Jumalattaren, aasintammalla ajamassa. Ja etkö tiedä, että Tiberiuksen hallitessa eräs nuori ritari paneutui egyptiläisten sarvekkaaksi Jupiteriksi saaden siinä valhepuvussa haluamansa suosionosoituksen eräältä ylhäiseltä naiselta, joka oli niin hurskas, ettei voinut evätä mitään jumalilta. Pelkää siis, Pontius, että juutalaisten näkymätön Jupiter astuu jonakin kauniina päivänä maihin Ostiassa!
Ajatus, että Juudeasta voisi tulla joku Jumala, sai prokuraattorin ankaroissa kasvoissa välähtämään hymyn. Sitten hän vastasi vakavasti:
— Kuinka voisivat juutalaiset saada toisia kansoja omaksumaan heidän pyhän lakinsa, kun he itse raatelevat toisiansa kiistellessään tämän lain tulkitsemisesta? Näithän, Lamia, kuinka he kahteenkymmeneen riitelevään lahkokuntaan jakaantuneina, julkisilla toreilla, pergamenttikääröt käsissään, solvasivat toisiaan ja repivät toistensa leukahaivenia. Näithän, kuinka he temppelin pylväskäytävässä riipoivat rikki tahmaisia kauhtanoitaan siten ilmaisten lohduttomuuttansa jonkun profeetallisen vimman valtaan joutuneen henkilön ympärillä. He eivät käsitä, että voi keskustella rauhallisesti, seesteisin mielin, jumalallisista asioista, jotka kuitenkin ovat huntujen peittämät ja kaikin puolin epävarmat. Kuolemattomien olemus näet jää meiltä salatuksi, ja meidän on mahdoton sitä käsittää. Ajattelen kumminkin olevan viidasta uskoa jumalten Kaitselmukseen. Mutta juutalaisilla ei ole mitään filosofiaa, ja heistä tuntuu mahdottomalta suvaita erilaisia mielipiteitä. Niinpä he tuomitsevatkin äärimmäisen kadotuksen ansainneiksi ne, jotka selittävät jumaluutta heidän laistansa poikkeavalla tavalla. Ja koska Rooman suojelushengen levittyä heidän ylitsensä heidän tuomioistuintensa langettamia kuolemantuomioita voidaan panna täytäntöön ainoastaan prokonsulin tai prokuraattorin annettua suostumuksensa, ahdistivat he alinomaa roomalaista viranomaista allekirjoittamaan heidän tuomioitansa, ja pretoriumissa kaikuivat lakkaamatta heidän kuolemaa vaativat huutonsa. Sata kertaa olen nähnyt heidän joukoittain, rikkaiden ja köyhien, kaikkien sulassa sovinnossa pappiensa ympärillä, kiihkeästi piirittävän norsunluista istuintani ja kiskovan togani liepeitä ja sandaalieni hihnoja saadakseen minut määräämään kuolemaantuomituksi jonkun onnettoman, jonka rikoksesta en saanut selkoa ja jota pidin vain yhtä mielettömänä kuin hänen syyttäjiänsä. Mitä sanonkaan, sata kertaa! Niin tapahtui joka päivä, joka hetki. Ja kaikesta huolimatta minun täytyi panna täytäntöön heidän lakinsa samoinkuin meidän lakimme, koska Rooma ei ollut suinkaan asettanut minua heidän tapojansa tuhoamaan, vaan tukemaan, ja koska olin heille raippa ja kirves. Alkuaikoina yritin saada heitä järkiinsä, yritin pelastaa heidän onnettomia uhrejansa kuolemasta. Mutta lempeyteni heitä vain ärsytti: he vaativat saalistansa räpytellen ja kärkkyen ympärilläni kuin korppikotkat. Heidän pappinsa kirjoittivat keisarille, että minä rikoin heidän lakiansa, ja heidän anomuksistaan, joita Vitellius puolsi, koitui minulle ankara nuhde. Kuinka monesti tekikään mieleni lähettää sekä syytetyt että tuomarit korppien: saaliiksi, kuten sanovat kreikkalaiset!
Älä luule, Lamia, että kannan voimatonta kaunaa ja tunnen vanhuudenhöperöä vihaa tuota kansaa kohtaan, joka on minut voittaessaan voittanut Rooman ja rauhan. Mutta minä arvaan, millaiseen äärimmäisen tukalaan tilaan he meidät lopulta saattavat. Koska heitä ei käy hallitseminen, pitäisi heidät tuhota. Varmaa on, että he kukistamattomina, hautoen kapinaa kiihtyneissä mielissään, syytävät vielä meitä vastaan sellaisen vimman, johon verrattuna numidialaisten kiukku ja parthien uhkaukset ovat pelkkää lapsen oikkua. He elättelevät salaa järjettömiä toiveita ja suunnittelevat mielettömästi meidän tuhoamme. Voiko toisin ollakaan, koska he odottavat, oraakkeliin luottaen, heimostaan syntyvää ruhtinasta, jonka tulee hallita maailmaa? Sitä kansaa on mahdoton pitää kurissa. Sen tulee lakata olemasta. Jerusalem on perinpohjin hävitettävä. Kenties suodaan minun, vaikka olen jo vanha, nähdä päivä, jona sen muurit sortuvat, tuli tuhoaa sen asumukset, asukkaat surmataan miekalla ja suolaa kylvetään siihen paikkaan, missä Temppeli on sijainnut. Sinä päivänä käy vihdoin ilmi, että minä olin oikeassa.
Lamia yritti palauttaa keskustelua leppoisemmille laduille.
— Minä voin varsin hyvin käsittää sekä vanhan kaunasi että synkät aavistuksesi, Pontius, sanoi hän. Ne juutalaisen luonteen piirteet, joihin olet tutustunut, eivät varmaankaan puhu heidän eduksensa. Mutta minä, joka elelin Jerusalemissa harrastelijana ja seurustelin asukkaiden kanssa, keksin heissä salattuja hyveitä, jotka sinulta jäivät havaitsematta. Tunsin ylen leppeitä juutalaisia, joiden yksinkertaiset tavat ja uskollinen sydän johdattivat mieleeni, mitä runoilijamme ovat kertoneet Aebalius-vanhuksesta. Ja näithän itsekin legiona-soturiesi raippojen alle raukeavan yksinkertaisia ihmisiä, jotka nimeään mainitsematta kuolivat oikeaksi uskomansa asian puolesta. Sellaiset ihmiset eivät ansaitse ylenkatsettamme. Puhun näin, koska on soveliasta noudattaa kaikissa asioissa kohtuutta ja tasapuolisuutta. Myönnän kumminkin, etten ole milloinkaan tuntenut elävää myötätuntoa juutalaisia miehiä kohtaan. Juutalaisnaiset sitävastoin minua kovin miellyttivät. Olin silloin nuori, ja Syyriassa naiset saivat aistini ankaran levottomuuden valtaan. Heidän punaiset huulensa, kosteat ja pimeässä kiiltävät silmänsä ja pitkät katseensa vaikuttivat ytimiin asti. Heidän ihonsa on maalattu ja värjätty, heistä uhoo narduksen ja mirhamin ja kaikkien hyvänhajuisten yrttien tuoksu, ja heidän koko ruumiinsa on hieno ja hurmaava.
Pontius kuunteli kärsimättömänä tuota ylistystä.