Hän huokasi ja vaikeni. Lamia vastasi:
— Viisasta on olla mitään pelkäämättä tai toivomatta epämääräiseltä tulevaisuudelta. Eihän meitä liikuta se, mitä ihmiset meistä ajattelevat. Me itse olemme ainoat todistajamme ja tuomarimme. Rauhoitu, Pontius Pilatus, itse todistaen nuhteettomuudestasi. Tyydy omaan ja ystäviesi arviointiin. Kansoja ei muuten suinkaan hallita pelkällä lempeydellä. Filosofian opettama yleinen ihmisrakkaus ei paljoakaan vaikuta julkisuudessa toimivien henkilöiden tekoihin.
— Jättäkäämme se asia, virkkoi Pontius. Phlegran kentistä uhoavat rikkihöyryt ovat tehokkaammat noustessaan auringonsäteiden vielä kuumentamasta maasta. Minun täytyy kiirehtiä. Jää hyvästi. Mutta koska olen kohdannut vanhan ystävän, tahdon käyttää tätä onnea hyväkseni. Aelius Lamia, suvaitse tulla huomenna luokseni nauttimaan illallista. Taloni sijaitsee merenrannalla, kaupungin laidassa, Misenumin puolella. Tunnet sen helposti pylväskäytävästä. Siinä oleva maalaus esittää Orpheusta tiikerien ja jalopeurojen keskellä, joita hän lumoo lyyransa sävelillä.
— Näkemiin huomenna, Lamia, lausui hän vielä kantotuoliinsa noustessaan. Huomenna puhutaan Juudeasta.
Seuraavana päivänä illallisen aikaan Lamia lähti Pontius Pilatuksen asumukseen. Vain kaksi sijaa oli odottamassa aterioitsijoita. Pöytä ei ollut upeasti, mutta kyllä moitteettomasti katettu. Siinä olevissa hopeakulhoissa nähtiin pikkulintuja hunajassa, laulurastaita, Lucrinus-järven nahkiaisia ja Sisilian ostereita. Pontius ja Lamia kyselivät aterioidessaan toistensa taudeista, joiden oireita kuvailivat yksityiskohtaisesti, ja mainitsivat erinäisiä heille suositeltuja lääkkeitä. Sitten he ilmaisivat ilonsa siitä, että olivat kohdanneet toisensa Baiaessa, ja kiittivät kilvan rannikon kauneutta ja ihanaa ilmaa. Lamia ylisti kurtisaaneja, jotka käyskelivät meren rannalla kullassa kulisten ja barbaarien maassa kirjaeltujen huntujen hulmutessa. Mutta vanha prokuraattori pahoitteli prameutta, jonka vuoksi Rooman raha virtasi vieraisiin kansoihin, vieläpä Valtakunnan vihollisillekin, joutavien helyjen ja ihmiskäsin kudottujen lukinverkkojen hintana. Sitten he johtuivat keskustelemaan paikkakunnalla suoritetuista suurista töistä, upeasta sillasta, jonka Caius oli rakennuttanut Puteolin ja Baiaen välille, ja Augustuksen kaivattamista kanavista, jotka johtivat merivettä Avernus- ja Lucrinus-järveen.
— Minäkin, virkkoi Pontius huoaten, tahdoin aikomani suorittaa suuria yleishyödyllisiä töitä. Jouduttuani onnettomuudekseni Juudean käskynhaltijaksi suunnittelin kahdensadan stadionin pituisen vesijohdon, jonka piti tuoda Jerusalemiin runsaat määrät puhdasta vettä. Tasojen korkeus, säiliöiden tilavuus, niiden vaskijohtojen kaltevuus, joihin jakoputket liittyivät, oli valmiiksi tutkittuna, ja minä olin rakennusmestarien mieltä kuullen päättänyt koko asian. Minä valmistin ohjesäännön vesijohdon valvontaa varten, jottei kukaan yksityinen saisi käyttää sitä luvattomasti. Rakentajat ja työmiehet oli tilattu. Minä käskin aloittamaan työt. Mutta Jerusalemin asukkaat eivät suinkaan olleet tyytyväiset nähdessään kohoavan johdon, jonka piti valtavien kaariensa varassa kuljettaa veden mukana terveyttä heidän kaupunkiinsa. He kerääntyivät metelöiväksi joukoksi, huusivat pyhyydenloukkausta ja jumalattomuutta, syöksyivät työmiesten kimppuun ja hajoittivat peruskivet. Voitko kuvitella likaisempia barbaareja, Lamia? Vitellius asettui kuitenkin heidän puolelleen, ja minua käskettiin keskeyttämään työt.
— On tosiaankin vaikea ratkaista kysymystä, tuleeko edistää ihmisten onnea heidän tahtomattaan.
Pontius Pilatus jatkoi häntä kuuntelematta:
— Kuinka mieletöntä kieltäytyä ottamasta vastaan vesijohtoa! Mutta juutalaiset vihaavat kaikkea, mikä tulee roomalaisilta. Me olemme heidän mielestään epäpuhtaita olentoja, ja pelkkä läsnäolomme on heille häpeäksi. Tiedäthän, etteivät he uskaltaneet astua pretoriumiin, koska pelkäsivät saastuvansa, ja että minun täytyi harjoittaa julkista tuomarintointa ulkosalle pystytetyllä istuimella, sillä marmoripihalla, johon jalkasi usein astui.
— He pelkäävät ja ylenkatsovat meitä. Mutta eikö Rooma sittenkin ole emo ja holhooja kansoille, jotka lepäävät ja hymyilevät sen kunnianarvoisella povella kuin pienokaiset? Kotkamme ovat kuljettaneet rauhan ja vapauden maailman ääriin asti. Pitämällä voitettuja ystävinämme me jätämme ja takaamme kukistetuille kansoille heidän omat tapansa ja lakinsa. Eikö olekin Syyria, jota aikaisemmin raatelivat monet keskenään kiistelevät kuninkaat, alkanut nauttia lepoa ja menestystä vasta Pompeiuksen suorittaman valloituksen jälkeen? Ja vaikka Rooma olisikin voinut vaatia kultaa hyvien tekojensa hinnaksi, onko se ottanut haltuunsa aarteita, joita barbaarien temppelit ovat täynnä? Onko se ryöstänyt Pessiunten Emo-jumalatarta, Morimenan ja Kilikian Jupiteria tai juutalaisten jumalaa Jerusalemissa? Antiokia, Palmyra, Apamea, rikkaudestaan huolimatta rauhassa eläen ja pelkäämättä enää erämaan arabialaisia, pystyttävät temppeleitä Rooman suojelushengelle ja keisarin jumaluudelle. Juutalaiset yksin meitä vihaavat ja uhmaavat. Heiltä täytyy ottaa vero riistämällä, ja he kieltäytyvät itsepintaisesti sotapalveluksesta.