— Siitä emme huoli puhua, vastasi Pontius, sillä heti Roomaan palattuasi lähetit erään vapauttamasi orjan tuomaan minulle rahasumman, joka korvasi lainani korkoineen.
— En katso suorittaneeni velkaani rahalla, Pontius. Mutta sanohan: ovatko jumalat täyttäneet toivomuksesi? Nautitko ansaitsemaasi onnea? Kerro minulle perheestäsi, varallisuudestasi ja terveydestäsi.
— Olen vetäytynyt Sisiliaan, missä minulla on tiluksia, ja viljelen ja myyn viljaa. Vanhempi tyttäreni, rakas Pontiani, on leskeydyttyään tullut luokseni ja johtaa talouttani. Jumalat ovat sallineet minun säilyttää henkeni virkeänä; muistini ei ole ollenkaan heikontunut. Vanhuuden keralla saapuu kuitenkin kokonainen pitkä sarja kipuja ja raihnautta. Minua ahdistaa kamalasti luuvalo, ja niinpä olenkin, kuten näet, tullut etsimään apua kipuihini näiltä Phlegran mailta. Tästä kuumasta maaperästä, joka öisin syttyy liekkeihin, nousee tuimia rikkihöyryjä, joiden sanotaan lievittävän kipuja ja tekevän jäsenten nivelet jälleen taipuisiksi. Ainakin lääkärit niin vakuuttavat.
— Kunpa saisit kokea sen itse, Pontius! Luuvalostasi ja sen polttavista puremista huolimatta sinä näytät tuskin ikäiseltäsi, vaikka olet kymmenen vuotta minua vanhempi. Olet varmaan yhä vielä voimakkaampi kuin minä milloinkaan, ja minua ilahduttaa, että kohtaan sinut niin virkeänä. Minkätähden, ystäväni, olet ennen aikojasi luopunut julkisista viroista? Minkätähden olet Juudean maaherrantoimesta erottuasi elellyt tiloillasi Sisiliassa vapaaehtoisena maanpakolaisena? Kerro minulle, mitä olet tehnyt siitä lähtien, kun sinut viimeksi näin. Sinä varustauduit kukistamaan samarialaisten kapinaa, kun lähdin Kappadokiaan, missä toivoin jotakin ansaitsevani hevosia ja muuleja kasvattamalla. Senjälkeen en ole sinua nähnyt. Kuinka retkesi onnistui? Kerrohan. Kaikki sinun toimesi herättävät mielenkiintoani.
Pontius Pilatus pudisti alakuloisesti päätänsä.
— Luontainen tunnollisuus ja velvollisuuden vaisto, sanoi hän, ovat saaneet minut täyttämään julkiset tehtäväni huolellisesti, vieläpä hartaastikin. Siitä huolimatta on viha vainonnut minua lakkaamatta. Juonet ja panettelut ovat murtaneet elämäni sen ollessa täydessä voimassaan ja ovat kuihduttaneet ne hedelmät, joita sen oli määrä kypsyttää. Kysyt, kuinka oli samarialaisten kapinan laita. Istukaamme tälle kummulle. Vastaan kysymykseesi muutamalla sanalla. Tapahtumat ovat mielessäni niin elävinä kuin olisivat eilen sattuneet.
»Eräs rahvaanmies, voimallinen puhuja, jollaisia on Syyriassa paljonkin, yllytti samarialaiset kerääntymään asestettuina Gazim-vuorelle, jota siinä maassa pidetään pyhänä paikkana, ja lupasi paljastaa heidän nähtäviinsä pyhiä maljakoita, jotka eräs muinaisajan sankari tai paremmin sanoen eräs heidän kotoisia jumaliansa, Mooses nimeltään, oli sinne kätkenyt Evanderin ja taattomme Aeneaan aikoina. Tuohon vakuutukseen luottaen samarialaiset nousivat kapinaan. Minä sain kumminkin asiasta ajoissa tiedon ja ehdin ennen heitä, annoin jalkaväkiosastojen miehittää vuoren ja sijoitin sotaväkeä vartioimaan pääsyä sinne.
»Nämä varovaisuustoimenpiteet olivat välttämättömät. Kapinalliset jo piirittivät Tyrathaban kauppalaa, joka sijaitsee Gazimin juurella. Minä hajoitin heidät helposti ja tukahdutin kapinan alkuunsa. Antaakseni suuren esimerkin käyttäen vähiä uhreja jätin sitten kuoletettaviksi kapinan johtajat. Mutta tiedäthän, Lamia, kuinka kiinteässä riippuvaisuudessa minua piti prokonsuli Vitellius, joka ei hallinnut Syyriaa Rooman puolesta, vaan Roomaa vastaan ja otaksui Valtakunnan provinssien antautuvan tetrarkeille yksityisten tilusten tavoin. Huomattavimmat samarialaiset saapuivat hänen luoksensa ja itkivät hänen eteensä polvistuen minuun kohdistuvaa vihaansa. He olivat puheistaan päättäen keisarin kuuliaisimpia alamaisia. Minä olin provokaattori, ja he olivat kokoontuneet Tyrathaban tienoille vastustaakseen väkivaltaisuuksia. Vitellius kuunteli heidän valituksiansa, uskoi Juudean asiat ystävänsä Marcelluksen hoitoon ja käski minun lähteä keisarin luo puolustautumaan. Minä lähdin purjehtimaan, sydän täynnä tuskaa ja vihankaunaa. Kun saavuin Italian rantaan, kuoli Tiberius äkkiä iän ja hallitushuolten murtamana Misenum-niemessä, jonka näemme tuolla ojentuvan mereen illan hämyssä. Minä anoin oikeutta hänen seuraajaltaan Caiukselta, jolla oli luontainen vilkas äly ja joka tunsi Syyrian asiat. Mutta nyt ihmettele kerallani, Lamia, kovaa onnea, joka itsepintaisesti tahtoi minut tuhota. Caiuksella oli siihen aikaan luonansa, Kaupungissa, juutalainen Agrippa, hänen kumppaninsa ja lapsuudenystävänsä, jota hän rakasti hellemmin kuin silmiensä valoa. Agrippa suosi Vitelliusta, koska Vitellius oli Agrippan vihaaman Antipaan vihamies. Keisari kuunteli rakasta aasialaistansa suostumatta edes päästämään minua puheilleen. Minun täytyi jäädä ansaitsemattomaan epäsuosioon. Kyyneliä niellen, raviten itseäni sapelia, minä vetäydyin tiluksilleni Sisiliaan, missä olisin menehtynyt murheeseen, ellei lempeä Pontia olisi tullut isäänsä lohduttamaan. Olen siellä kasvattanut viljaa, ja pelloillani ovat nuokkuneet koko provinssin rehevimmät tähkät. Nyt on elämäni ollut ja mennyt. Tulevaisuus tuomitkoon Vitelliuksen ja minun välisessä asiassa.»
— Uskon varmaan, Pontius, vastasi Lamia, että kohtelit samarialaisia niinkuin suora mielesi ja selvät Rooman edut vaativat. Mutta etköhän tässä tapauksessa liiaksi totellut sitä rajua rohkeutta, joka aina sinua johti? Tiedäthän, että minä, sinua nuorempi, jonka olisi oikeastaan pitänyt olla tulisempi, Juudeassa ollessamme usein suosittelin sinulle laupeutta ja lempeyttä.
— Lempeyttä juutalaisia kohtaan! huudahti Pontius Pilatus. Vaikka olet elänyt heidän keskuudessaan, tunnet vain huonosti ne ihmissuvun viholliset. Ollen samalla kertaa kopeita ja kehnoja, yhdistäen häpeälliseen pelkuruuteen voittamattoman itsepintaisuuden, he uuvuttavat sekä rakkauden että vihan. Minun henkeni, Lamia, on muovautunut jumalaisen Augustuksen periaatteiden mukaan. Jo siihen aikaan, kun minut nimitettiin Juudean prokuraattoriksi, käsitti roomalainen rauha maanpiirin. Ei nähty enää, kuten sisäisten eripuraisuuksiemme vallitessa, prokonsulien rikastuvan ryöstämällä provinsseja. Minä tiesin velvollisuuteni. Tahdoin noudattaa toimissani ainoastaan viisautta ja kohtuutta. Jumalat ovat todistajani, etten ole itsepintaisesti harrastanut muuta kuin lempeyttä. Mitä hyötyä minulla on ollut hyväntahtoisista ajatuksistani? Sinä näit minut, Lamia, kun hallituskauteni alussa syttyi ensimmäinen kapina. Tarvitseeko minun palauttaa mieleesi asian yksityiskohtia? Caesarean varusväki oli tullut talvimajoihinsa Jerusalemiin. Legiona-soturien merkkitangoissa oli keisarin kuva. Sen näkeminen loukkasi Jerusalemin asukkaita, jotka eivät tunnustaneet keisaria jumalaksi, vaikka epäilemättä olisi ollut kunniallisempaa totella jumalaa kuin ihmistä, koska kerran täytyi totella. Juutalaiset papit tulivat virkaistuimeni eteen ynseän alamaisina pyytämään, että nuo merkit kuljetettaisiin pyhän kaupungin ulkopuolelle. Minä kieltäydyin, koska kunnioitin Keisarin jumaluutta ja Valtakunnan majesteettia. Silloin rahvas liittyi pappeihin, ja pretoriumin ympärillä kaikui uhkaavia pyyntöjä. Minä käskin sotilaiden pystyttää keihäänsä Antonia-tornin eteen ja lähteä raipoilla asestettuina, kuin liktorit, hajoittamaan tuota hävytöntä joukkiota. Juutalaiset eivät kumminkaan iskuista huolineet, vaan vannottivat minua yhä, ja itsepäisimmät kurottivat kaulaansa maassa maaten ja sallivat piestä itsensä kuoliaiksi. Olithan silloin nöyryytykseni todistajana, Lamia. Vitelliuksen käskystä minun täytyi lähettää merkit Caesareaan. En varmaankaan ollut ansainnut sellaista häpeää. Kuolemattomien jumalten edessä vannon, etten ole hallituskautenani kertaakaan loukannut oikeutta enkä lakeja. Nyt olen vanha. Viholliseni ja ilmiantajani ovat kuolleet. Minä kuolen saamatta kostaa. Kuka puolustaa muistoani?»