— Onpa tosiaan! Kauniita ja rasvaisia naudanpäitä.
He olivat molemmat erittäin köyhät ja vailla kaikkia tämän maailman hyvyyksiä, vieläpä varsin nälkäisetkin nykyjään. Asiaa väitettiin heidän omaksi viakseen. Sitä vakuutteli nytkin parhaillaan, osoittaen heitä sormellaan, sisälmysten myyjä Pierre Grandmange liikehuoneessaan. »Olisi synti», huudahti hän, »osoittaa armeliaisuutta tuollaisille ilkeille heittiöille». Sisälmystenkauppias olisi ollut hyvinkin valmis jakamaan almuja, mutta pelkäsi joutuvansa kadotukseen, jos antaisi syntisille, ja kaikki Puyn asujaimet tunsivat samanlaisia omantunnon-epäilyksiä. Täyden toden tunnustaaksemme huomautamme, ettei pitsinkutojatar Marguerite ollut heleän ja jo sammuneen nuoruutensa aikana ollut yhtä puhdas kuin pyhä Lucia, ei yhtä horjumaton kuin pyhä Agata eikä niin viisas kuin pyhä Katariina. Florent Guillaume oli ollut kaupungin paras kirjoittaja. Hän oli pitkät ajat verrattoman taitavasti valmistanut Puyn pyhän Neitsyen rukouskirjoja. Mutta hän oli pitänyt liian paljon juhlista ja runsaista aterioista. Nyt hänen kätensä oli horjuvampi ja näkönsä himmeämpi; hän ei piirtänyt vasikannahkapergamenttiin kirjaimia kyllin moitteettomasti. Hän olisi kumminkin voinut ansaita elatuksensa jakamalla opetusta komerossaan Ilmestyskirkon kuorin takana. Neitsyt Marian kuvan edessä, sillä hän oli järkevä ja kokenut mies. Mutta hän oli onnettomuudekseen lainannut mestari Jacquet Coquedouillelta kuusi livreä ja kaksi souta, oli maksanut hänelle useissa erissä takaisin neljäkolmatta livreä ja kaksi souta, havaiten kuitenkin lopulta olevansa velkaa kuusi livreä ja kaksi souta velkojalleen, jonka laskun tuomarit huomasivat oikeaksi, sillä Jacquet Coquedouille oli hyvä laskija. Siitä syystä myytiin Ilmestyskirkon sakaristossa sijaitseva Florent Guillaumen kirjoitustoimisto maaliskuun viidentenä, pyhän Teofiluksen päivänä, mestari Jacquet Coquedouillen saatavasta. Siitä lähtien kirjuri-paralla ei enää ollut mihin päänsä kallistaa. Kellonsoittajan Jean Magnen avulla ja pyhän Neitsyen suojaamana, Hänen, jonka rukouskirjoja oli jäljentänyt suuret määrät, hän lymysi öisin tuomiokirkon kellotapuliin.
Kirjoittajan ja pitsinkutojattaren oli ylen vaikea tulla toimeen. Margueritelle se onnistui vain sattumoisin, sillä hän ei ollut enää kaunis eikä ollenkaan pitänyt pitsinkutomisesta. He auttoivat toisiaan. Niin sanottiin, heitä moittien; mutta kauniimpaa olisi ollut sanoa se heidän kiitoksekseen. Florent Guillaume oli tietorikas. Hän tunsi yksityiskohdittain Puyn kauniin Mustan Neitsyen ja suuren anteeksiannon historian, oli ajatellut voivansa toimia pyhiinvaeltajien oppaana, oli otaksunut heidän joukostaan löytyvän jonkun, joka oli kyllin armelias antaakseen hänelle rahaa ilta-ateriaa varten hänen kauniiden tarinainsa korvaukseksi. Ensimmäiset, joille hän oli palveluksiaan tarjonnut, olivat kuitenkin hänet torjuneet, koska hänen rikkinäinen vaatetuksensa ei ilmaissut hyvää älyä enempää kuin suurta oppiakaan, ja niin hän oli palannut alakuloisena ja hylättynä piispantalon muurin vierustalle, missä oli hiukan päivänpaistetta ja hänen hyvä ystävättärensä Marguerite.
— Ne otaksuvat, virkkoi hän katkerasti, etten ole kyllin viisas mainitsemaan heille pyhäinjäännöksiä ja kertomaan pyhän Neitsyen ihmetöitä. Luulevatko kukaties, että älyni on paennut tiehensä nuttuni reikäpaikoista?
— Eihän siitä äly pakene, reikäisestä vaatteesta, virkkoi Marguerite, vaan hyvä ja luonnollinen lämpö. Minua kovin viluttaa. On liiankin totta, että meitä arvostellaan puvun nojalla, miestä samoinkuin naistakin. Liehittelijät pitäisivät minua vieläkin kyllin kauniina, jos olisin koristettu niinkuin Clermontin kreivitär.
Sillävälin kulkivat heidän edessään pyhiinvaeltajat kiihkeästi kohti pyhäkköä, missä heidän piti saada anteeksi syntinsä.
— Tukehtuvat varmaan tuossa paikassa, virkkoi Marguerite. Kaksikolmatta vuotta sitten, Suurena Perjantaina, puristui kaksisataa ihmistä kuoliaaksi Ilmestyskirkon porttiholvissa. Jumala olkoon armollinen heidän sieluilleen! Ne olivat hyvät ajat: minä olin nuori.
— Totinen tosi, mainitsemanasi vuonna muutti kaksisataa pyhiinvaeltajaa tästä maailmasta toiseen keskinäisen puserruksen nojalla. Ja seuraavana päivänä ei siellä enää näkynyt ketään.
Niin puhuessaan Florent Guillaume katseli erästä sangen lihavaa toivioretkeläistä, joka ei vaeltanut saamaan syntejänsä anteeksi läheskään niin kiihkeästi kuin toiset, vaan mulkoili suurilla silmillään oikeaan ja vasempaan hämmentyneen ja säikähtyneen näköisenä. Florent Guillaume lähestyi häntä ja tervehti erittäin nöyrästi.
— Hyvä herra, sanoi hän vieraalle, näkee heti, että olette viisas ja elämäntaitoinen ettekä mene saamaan anteeksiantoa niinkuin lammas menee teurastettavaksi. Nuo toiset menevät sinne nokka toisen hännän alla. Te osaatte käyttäytyä paremmin. Suokaa minulle onni saada palvella teitä oppaana, ja ettepä varmaankaan sitä kadu.