(Augustin Thierry, la Rédemption de Larmor.)
[Gestas, sanoi Herra, astu paratiisiin. »Gestas on vanhoissa mysteereissämme Jeesuksen Kristuksen oikealle puolelle ristiinnaulitun ryövärin nimi.»]
Kerrotaan, että nykyjään elelee eräs kehno veikko, nimeltä Gestas, joka sepittää maailman ihanimpia laulelmia. Hänen litteistä kasvoistaan kuuluu voitavan lukea hänen vaipuneen lihan syntiin, ja illan tullen kiiltelevät pahat nautinnot hänen viheriöissä silmissään. Hän ei ole enää nuori. Hänen kallonsa kuhmurat ovat alkaneet hohtaa kuparilta, ja hänen niskallaan riippuvat homeenkarvaiset hiussuortuvat. Hän on kumminkin viattoman luonnollinen, ja hänessä on säilynyt lapsuuden vilpitön usko. Ellei satu olemaan jälleen sairaalassa, hän asustaa jossakin pienessä hotellihuoneessa Panteonin ja Kasvitieteellisen puutarhan välimaalla. Siellä, vanhassa ja köyhässä kaupunginosassa, hänet tuntee jokainen kivi, synkät kujamaiset kadut ovat hänelle lempeät, ja eräs niistä, huonomaineisten hökkelien ja vaivaisten asumusten reunustama, on hänen mieleisensä, sillä siinä on erään rakennuksen nurkassa pyhä Neitsyt ristikon takana sinisessä seinäkomerossaan. Hän kulkee iltaisin kahvilasta kahvilaan ja pysähtyy olut- ja viina-asemillaan noudattaen vakiintunutta järjestystä; suuret mässäyksen työt näet vaativat menetelmää ja säännönmukaisuutta. On jo myöhä yö, kun hän on saapunut lakkaansa, tietämättä miten, ja osunut joka päivä uudistuvan ihmeen nojalla telttasänkyynsä, johon hän kellahtaa riisuutumatta. Hän nukkuu siinä kädet nyrkissä niinkuin nukkuvat kulkurit ja lapset. Mutta hänen unensa on lyhyt.
Aamunkoiton valkaistessa ikkunaa ja heittäessä uutimien välitse ullakkokamariin kirkkaita säteitään Gestas jo avaa silmänsä, kohottautuu, pudistelee itseään kuin isännätön koira, jonka potku herättää, astuu kiireesti alas pitkiä kierreportaita ja katselee jälleen riemuiten katua, kelpo katua, joka on ylen suopea vähäpätöisten ja köyhien ihmisten paheille, siristää silmiään päivän ensi sarastuksessa, ja hänen Silenuksen-sieraimiaan laajentaa aamuinen ilma. Hän astelee siinä tanakkana ja suorana, jalka vanhan luuvalon jäykistämänä, nojaten kornellipuiseen sauvaan, jonka rautakärkeä hän on kuluttanut kaksikymmentä vuotta vaellusretkillään. Hän näet ei ole öisissä seikkailuissaan milloinkaan kadottanut piippuaan eikä keppiään. Silloin hän näyttää erittäin hyvältä ja erittäin onnelliselta, ja niin on tosiaankin laita. Hänen kaikkein suurimpana ilonaan, jonka korvaukseksi hän luovuttaa unensa, on käydä aamuisin kapakoissa juomassa valkoviiniä työmiesten kanssa. Juopon viattomuus, kirkas viini, päivän kalpea koitto ja muurarien valkoiset puserot viehättävät puhtaudellaan hänen mieltänsä, joka on paheessakin säilynyt lapsellisen vilpittömänä.
Eräänä kevätaamuna, kuljettuaan siten kalustetusta huoneestaan Pikku Mauriin saakka, Gestas näki ilokseen, kuinka avattiin ovi, jonka yläpuolella oli valettu ja maalattu saraseenin pää, ja kuinka hänen kerallaan työntyi tinapintaisen tiskin ääreen tuntemattomia ystäviä: kokonainen joukko Creusen työmiehiä, jotka kilistivät lasejaan ja haastelivat viisaasti kuin Kaarle Suuren kaksitoista pääriä. He tyhjensivät lasinsa ja purivat leipäkannikkaa; se heistä, jonka mieleen sattui johtumaan hyvä ajatus, nauroi voimallisesti ja koki saada kumppanit paremmin asiaa tajuamaan jyskyttämällä heitä nyrkillä selkään. Ukot kallistivat lasejaan hitaasti ja mitään virkkamatta. Miesten poistuttua työhönsä Gestas lähti viimeisenä Pikku Maurista ja siirtyi Hyvään Omenaan, jonka ristikon peitsimäiset tangot olivat hänelle tutut. Hän ryyppi sielläkin hupaisessa seurassa, tarjosipa lasin kahdelle epäluuloiselle ja leppoisalle poliisimiehellekin. Sitten hän kävi kolmannessa kapakassa, jonka vanhassa takorautaisessa kilvessä näkyy kaksi pientä miestä kantamassa valtavan suurta rypäleterttua, ja siellä hänelle tarjoili kaunis rouva Trubert, koko siinä kaupunginosassa kuuluisa viisaudestaan, voimastaan ja herttaisuudestaan. Lähestyessään vallituksia hän joi vielä tislaajien luona, missä tynnyrien messinkihanat kiiltävät hämyisessä valossa, ja anniskelijain myymälöissä, joiden viheriäin, suljettujen ikkunaluukkujen kummallakin puolella on laakeripuu sammiossaan. Sitten hän palasi väkirikkaisiin kaupunginosiin ja nautti vermuuttia ja poroista kahvia erinäisissä kahviloissa. Kello löi kahdeksan. Hän kulki erittäin suorana, tasaisin askelin, jäykkänä ja juhlallisena, joutuen ymmälle, kun naiset, jotka kiiruhtivat ostoksilleen paljain päin, liina kaulaan kietaistuna, tuuppivat häntä raskailla vasuillaan, tai hän itse havaitsemattaan törmäsi valtavan suurta leipää kuljettavaan tyttöseen. Toisinaan, hänen kulkiessaan kadun poikki, maidonkuljettajan rattaat tärisevine ja helisevine läkkikannuineen pysähtyivät niin lähelle, että hän tunsi poskessaan hevosen kuuman hengityksen. Hän jatkoi matkaansa kiirehtimättä, karkean maitorengin ylenkatseellisesta sadattelusta huolimatta. Hänen astuntansa, jota tuki kornellipuinen keppi, oli epäilemättä ylväs ja tyyni. Sisäisesti vanha mies kuitenkin hoiperteli. Aamuinen hilpeys oli kadonnut jäljettömiin. Kiuru, joka oli sirottanut hänen olemukseensa iloista liverrystään vaaleanpunaisen viinin ensimmäisten pisarain keralla, oli kiitänyt pois, ja nyt hänen mielensä oli himmeä korppien pesimämaa, missä mustat linnut vaakkuivat mustissa puissa. Hän oli sanomattoman alakuloinen. Ankara itseinho kuvotti häntä. Katumuksen ja häpeän ääni kuului hänelle huutavan: »Sika! Sika! Olet sika!» Hän ihaili tuota närkästynyttä ja puhdasta ääntä, tuota kaunista enkelin-ääntä, joka oli salaperäisesti hänessä itsessään ja toisti: »Sika! Sika! Olet sika!» Hänessä heräsi ääretön viattomuuden ja puhtauden kaipuu. Hän itki; isot kyynelkarpalot vierivät hänen pukin-parralleen. Hän itki itseänsä. Totellen mestarin sanaa, joka sanoi: »Itkekää itseänne ja lapsianne, te Jerusalemin tyttäret», hän vuodatti silmiensä katkeran kasteen seitsemän synnin tahraaman lihansa ja päihtymyksen siittämien irstaiden kuvitelmien yli. Hänessä heräsi eloon lapsuuden usko kasteraikkaana ja kukkeana. Hänen huuliltaan virtasivat koruttomat rukoukset. Hän lausui aivan hiljaa: »Hyvä Jumala, salli minun tulla jälleen sen pienen lapsen kaltaiseksi, joka olin.» Lausuessaan tuon yksinkertaisen rukouksen hän oli erään kirkon porttiholvissa.
Tämä vanha kirkko oli aikoinaan hohdellut valkoisena ja kauniina kivisissä pitsikoruissaan, joita aika ja ihmiset ovat repineet. Nyt se on musta kuin murjaani, ja sen kauneus puhuu vain runoilijain sydämille; se on »puutteenalainen ja iällinen» kuin François Villonin äiti, joka kenties aikoinaan tuli sinne polvistumaan ja näki nyt valkoisiksi kalkituissa muuripinnoissa sen paratiisin, jonka harput luuli kuulevansa, ja sen helvetin, jossa kadotettuja »paahdettiin», mikä kovin pelotti kelpo eukkoa. Gestas astui Herran huoneeseen. Hän ei nähnyt siellä ketään, ei edes vihkiveden antajaa eikä sellaista eukko rukkaa kuin François Villonin äiti. Vain kirkonlaivassa hyvässä järjestyksessä seisovat tuolit todistivat seurakuntalaisten hartautta ja näyttivät jatkavan yhteistä rukousta.
Gestas kääntyi holvien kosteassa ja viileässä varjossa oikealle, kohti sivulaivaa, missä lähellä ovea. Neitsyen kuvan edessä, rautainen kynttilänkannatin ojenteli teräviä piikkejään, joissa ei vielä palanut yhtäkään vahakynttilää. Siinä, silmäillen valkoisella, sinisellä ja ruusunpunaisella maalattua kuvaa, joka hymyili pienten uhrilahjoiksi ripustettujen kultaisten ja hopeisten sydänten keskellä, Gestas taivutti vanhan, jäykistyneen polvensa, itki pyhän Pietarin lailla ja huokaili ylen lempeitä sanoja, jotka eivät toisiinsa sopineet. »Armollinen Neitsyt, äitini, Maaria, Maaria, lapsesi, lapsesi, rakas äiti!» Mutta kohta hän nousi aivan vikkelästi, astui muutamia nopeita askelia ja pysähtyi rippituolin luo. Tämä ajan tummentama, viininpusertimen väriseksi muuttunut rippituoli näytti kunnolliselta, tutunomaiselta ja kotoiselta kuin vanha liinavaatekaappi. Sen seinäpintoihin upotetut, simpukankuorista ja kivistä sommitellut uskonnolliset tunnuskuvat johtivat mieleen menneiden aikojen porvarisnaisia, jotka tulivat sen eteen kumartamaan korkeilla pitsireunoilla varustettuja myssyjänsä ja huuhtelemaan taloushuolten täyttämää mieltänsä tässä vertauskuvallisessa pesualtaassa. Siihen paikkaan, johon he olivat polvistuneet, polvistui nyt Gestas, painoi huulensa ristikkoa vasten ja lausui hiljaa: »Isä, isä!» Kun kukaan ei vastannut, hän koputti aivan hiljaa sormellaan luukkua.
— Isä, isä!
Hän pyyhki silmänsä nähdäkseen paremmin ristikon lomitse ja luuli havaitsevansa pimeässä papin valkoisen messupaidan.
Hän sanoi jälleen: