— Ystävä parkamme on aivan naurettava. Hän seuraa alinomaa tuota naista. Ja onpa tosiaankin…
Hän keskeytti ja jatkoi sitten:
— Hän kosiskelee tuota naista. Se on kerrassaan käsittämätöntä.
Hän kosiskeli tuota naista.
Muutaman päivän kuluessa sain varmat todistukset. Minä näin hänen seurailevan rouva ja herra Cèreâ, josta ei vielä tiedetä, onko hän typerä vai myötämielinen aviopuoliso. Hänen tylsyytensä on hänet pelastanut, mutta hänen kunniattomuuttansa koskevat epäilykset eivät ole hälvenneet. Tuo nainen oli aikoinaan epätoivoisesti yrittänyt miellyttää Du Fau'ta, joka mielellään auttaa pulaan joutuneita ylellisiä perhekuntia. Du Fau ei kumminkaan salannut tuntemaansa vastenmielisyyttä. Hän sanoi rouvan kuullen: »Tehty kaunotar on inhoittavampi kuin ruma nainen. Ruma voi tuottaa miellyttävän yllätyksen, mutta toinen on kuin mädännyt hedelmä.» Sillä kertaa tunteen voimakkuus loi Du Faun puheeseen korkean raamatullisen tyylin. Nyt ei rouva Cère ollut enää häntä huomaavinaankaan. Miehet olivat muuttuneet yhdentekeviksi, ja hän tunsi vain morfiiniruiskunsa ja ystävättärensä, kreivitär V————n. Nämä kaksi naista olivat alinomaa toistensa seurassa, ja tuttavat myönsivät, että heidän suhteensa voi olla viaton, koska molemmat olivat lopullisesti riutumassa. Du Fau seurasi kuitenkin heitä heidän retkillään. Eräänä päivänä näin hänen kantavan heidän viittojansa, rouva Cèren valtava merikiikari olkahihnasta riippumassa. Hänen onnistui päästä soutelemaan rouva Cèren kanssa, ja koko rannikko tähysteli heitä tuntien kiusallista iloa.
Oli luonnollista, etten asiain tällä kannalla ollessa etsinyt ahkerasti ystäväni seuraa. Hän oli alinomaa jonkinlaisessa unitilassa, ja niin poistuin Trouvillesta vaihtamatta montakaan sanaa onnettoman ystäväni kanssa, jonka jätin Cèren ja kreivitär V————n haltuun.
Minä tapasin hänet jälleen eräänä iltana Parisissa hänen ystäviensä ja naapuriensa N————ien luona, joiden vastaanotot ovat erittäin miellyttävät. Heidän kauniissa talossaan, Kleber-bulevardin varrella, osoitti huoneiden sisustus rouva N————n erittäin herkkää aistia ja siihen hyvin sointuvaa Du Fau'n kauneusvaistoa. Oli koolla sangen tuttavallinen seura. Paul Du Fau käytteli, kuten ennenkin, hänelle ominaista miellyttävää, herkänhienoa esitystapaa, johon jollakin käsittämättömällä tavalla luontevasti liittyy mitä värikkäin karkeus. Rouva N———— on älykäs, ja hänen kanssaan juttelee varsin sievästi. Ensimmäiset lauseet, jotka saavuttuani kuulin, olivat kuitenkin ikävystyttävän tyhjänpäiväisiä. Eräs virkamies, neuvosherra Nicolas, kertoi juurta jaksain vanhaa vatvottua tarinaa vahtikojusta, jossa sotilaat surmasivat itsensä toinen toisensa jälkeen ja joka täytyi hajoittaa, jotta tuo uudenlainen tarttuva tauti estyisi. Rouva N———— kysyi sen johdosta minulta, uskoinko talismaneihin. Neuvosherra Nicolas päästi minut pälkähästä vakuuttamalla, että minun täytyi olla taikauskoinen, koska en ollut uskovainen.
— Ettepä erehdykään, virkkoi rouva N————. Hän ei usko Jumalaan eikä perkeleeseen. Mutta haudantakaisiin tarinoihin hän on intohimoisesti kiintynyt.
Minä silmäilin tuota viehättävää naista hänen jutellessaan ja ihailin hänen poskiensa, kaulansa ja olkapäittensä herkkää suloa. Hänen koko olemuksensa vaikuttaa harvinaiselta ja kallisarvoiselta. En tiedä, mitä Du Fau ajattelee rouva N————n jalasta. Minä puolestani pidän sitä ihastuttavana.
Paul Du Fau tuli puristamaan kättäni. Minä huomasin, ettei hänellä enää ollut sormusta.