Tosi seikka, ja monien huomiontekijöiden todistama on se, ettei Ranska v. 1870 ensinkään halunnut sotaa ja tieto sodan puhkeamisesta herätti suurta hämmästystä. Varmaa on, että harvat ranskalaiset nykyään ajattelevat sotaanlähtöä ja että kaikki mielellään ajattelevat armeijan olevan sodan välttämiseksi. Otan tästä katsantokannasta vaan yhden esimerkin tuhansista.
Herra Ribota, kansanedustajaa ja entistä ministeriä kutsuttiin kerran erääseen isänmaalliseen juhlaan, ja hän pyysi anteeksi poissaoloaan kaunopuheliaalla kirjeellä. Kun vaan puhutaankin aseiden riisumisesta, vetää herra Ribot synkän otsansa kurttuihin. Lippuja ja tykkejä rakastaa hän niin, kuten sopiikin entiselle ulkoministerille. Kirjeessään leimaa hän sosialidemokratien levittämät rauhanaatteet kansalliseksi vaaraksi. Hän huomaa niissä sellaisia kieltäytymisiä, joita hän ei voi sietää. Ei hän ole sotainen. Hänkin tahtoo rauhaa, mutta loistavan, suuremmoisen ja ylpeän rauhan kuin sota. Herrojen Ribotin ja Jaurésin välillä on ero ainoastaan tavassa. Rauhaa rakastavat he molemmat, Jaurés yksinkertaisella, Ribot loistavalla tavalla. Siinä kaikki. Porvareitten halu saada sellainen rauha, jota koristaa sodan merkit ja täyden kunnian kuvat, osottaa paljoa paremmin ja varmemmin kuin sosialidemokratia, joka pyrkii yksinkertaiseen ja vaatimattomaan rauhaan, kuinka auttamattomasti kosto- ja vallotusajatukset meillä häviävät, sillä siinä juuri nähdään sotainen vaisto paraillaan muuttumassa alkuperäisestä luonteestaan rauhalliseksi.
Ranska hankkii vähitellen omasta todellisesta voimastaan sen tietoisuuden, mikä on sen henkinen voima; se alkaa ymmärtää tehtäväänsä: kylvää aatteita ja harjottaa ajatuksen valtaa. Pian se huomaa, että sen ainoa voima ja pysyväinen valta oli sen puhujissa, filosofeissa, kirjailijoissa ja oppineissa. Ranskan täytyi myöskin kerran nähdä, että lukumäärään perustuva voima, joka niin usein oli sen pettänyt, lopullisesti on jättämässä sen, ja että jo on aika maan tyytyä siihen kunniaan, jonka arvostelukyky ja järjen käyttäminen sille takaavat.
Jeanne Boilly pudisti päätään: — Te tahdotte, sanoi hän, Ranskan opettavan kansoille yksimielisyyttä ja rauhaa. Oletteko varma, että sitä kuunnellaan ja seurataan? Onko sen oma rauha taattu? Eikö sen tarvitse pelätä uhkauksia ulkoapäin, suojella itseään vaaroilta, valvoa turvallisuuttaan, hoitaa puolustuslaitostaan? Ei yksi pääskynen kesää tee; yksi kansa ei saa aikaan maailmanrauhaa. Onko varmaa, että Saksa ylläpitää armeijoita vaan sitävarten, ettei sen tarvitsisi käydä sotaa. Sen sosialidemokratit tahtovat ylläpitää rauhaa, mutta valta ei ole vielä heidän käsissään. Eikä heidän edustajillaan ole vielä parlamentissa sitä vaikutusvaltaa, mikä heille syystä kuuluisi valitsijain valtaavan lukumäärän tähden. Ja uskotteko, että Venäjä, joka tuskin vielä on päässyt teollisuuskauteen, uskotteko, että se piankin pääsee rauhanaikaan? Kun se on ahdistanut Aasiaa, niin luuletteko, ettei se voisi käydä Europankin kimppuun?
Mutta vaikkapa otaksutaankin, että Europa rauhottuu, niin ettekö näe, että Amerika tulee yhä sotaisemmaksi? Senjälkeen kuin Kuba on tehty vasallivaltioksi, Havaji, Porto-Rico ja Filippinit riistetty, ei enää voi kieltää, että amerikalainen valtioliitto on vallottava kansakunta. Muuan yankee-sanomalehtimies Stead on sanonut, Yhdysvaltain täydellisesti kannattamana: "Maailman amerikalaistuminen on kulkemassa". Ja herra Roosevelt uneksii jo tähtilipun kohottamista Etelä-Afrikassa, Australiassa ja Länsi-Indiassa. Hra Roosevelt on sellainen imperialisti, joka haluaa maailmaa hallitsevaa Amerikaa. Meidän kesken sanoen ajattelee hän Augustuksen keisarikuntaa. Hän on onnettomuudekseen lukenut Liviusta. Roomalaisten vallotukset estävät häntä nukkumasta. Oletteko lukenut hänen puheitaan? Ne ovat sotaisia.
"Tapelkaa, ystäväni", sanoo Roosevelt, "iskekää yhteen ja lyökää lujasti. Selkään antaminen se kelpaa. Maanpäällähän eletään vaan toisia hävittääkseen. Epäsiveellisiä ovat ne, jotka muuta väittävät. Epäilkää ajattelevia ihmisiä. Ajatus vaimentaa. Se on ranskalainen pahe. Roomalaiset ovat vallottaneet maailman. He ovat sen menettäneet. Me olemme nykyajan roomalaisia."
Mitä kaunopuheliaita sanoja! Ja niitä kannattaa sellainen sotalaivasto, joka ennen pitkää on toinen maailmassa ja vuotuinen sotilasmenoarvio, joka nousee milliardiin ja viiteensataan millionaan markkaan!
Yankeet ilmottavat jo, että he neljän vuoden päästä alkavat sodan Saksan kanssa. Jotta me uskoisimme sen, täytyy heidän ainakin ilmottaa meille, missä he aikovat iskeä yhteen vihollisen kanssa. Tämä hulluus on jo arveluttavaa. Sitä seikkaa, että tsaarinsa alla orjuudessa oleva Venäjä ja vielä feodalinen Saksa ylläpitävät armeijoita sotaa varten, sitä haluaisi melkein selittää sillä tavalla, että ne ovat vanhoja tapoja ja jätteitä katkerasta menneisyydestä, mutta että uusi kansanvalta, Amerikan Yhdysvallat, liikemiesten yhtiö, joukko kaikista maista siirtyneitä kansalaisia, joilla ei ole mitään rotuyhteyttä, ei perintätietoja eikä muistoja, joka on heitetty päistikkaa dollaritaisteluun — että he äkkiä saavat halun heittää torpedoja panssarilaivain kylkiä vastaan, räjäyttää ilmaan vihollisjoukkoja, se on todistuksena siitä, että hillitön taistelu rikkauksien luomisesta ja käyttämisestä ylläpitää raa'an voiman kunnioitusta, että teollisuuden väkivaltaisuus synnyttää sotilaallista väkivaltaisuutta, ja että kauppakilpailu herättää kansojen kesken sellaisen vihan, ettei sitä voi muu sammuttaa kuin veri.
Tuo siirtomaavimma, josta äsken puhuitte, on yksi tuhansista muodoista tässä kilpailussa, jota taloustieteilijämme niin ylistelevät. Kuten feodalitila on kapitalistillakin sotatila. Suuret sodat teollisuusylivallasta — niiden aika on jo alkanut. Kansallisen tuotannon vallitessa kuten nykyään saavat tykit määrätä hinnat, perustaa tullikamareja, avata ja sulkea markkinapaikkoja. Kaupalla ja teollisuudella ei ole muuta tasottajaa. Hävittäminen on onnettomana tuloksena niistä taloudellisista ehdoista, joiden vallitessa sivistynyt maailma juuri nykyään elää.
Tulevaisuuden yhteiskunta.