Kello oli noin yksi yöllä. Ennen maatamenoa avasin ikkunan ja sytytin tupakan. Hiljaisuuden läpi kuului automobilin jyrinä. Se kulki ohi pitkin Avenue du Bois de Boulognea. Puut viilensivät ilmaa huojutellen tuuheita latvuksiaan. Muuten ei kuulunut hiljaisesta kaupungista mitään ääntä, ei edes hyönteisten surinaa.
Oli tähtikirkas yö. Niiden loisto näytti kuulakassa ilmassa vielä värikkäämmältä kuin tavallisesti. Useimpien loisto oli valkoinen. Mutta oli siellä keltaisia ja oranssivärisiäkin, kuten liekit sammuvissa lampuissa. Useat olivat sinisiä, ja yhden niistä huomasin niin vaaleansinisen, niin kuulakan näköisen ja lempeän, etten siitä voinut katsettani irrottaa. Ikävä kyllä, etten tiedä sen nimeä, mutta minä lohdutan itseäni sillä, etteivät ihmiset koskaan tiedä tähtien oikeata nimeä.
Ajatellessani, että kukin noista valopisaroista valaisee maailmoja, kysyn itseltäni, eivätkö nekin meidän aurinkomme tavoin valaise lukemattomia tuskia ja eikö kärsimys täytä taivaan syvyyksiä. Maailmoja voimme arvioida ainoastaan oman maailmamme mukaan. Me tunnemme elämää ainoastaan niissä muodoissa, joissa se ilmenee maan päällä, ja vaikka otaksuisimmekin, että meidän planetamme on huonommanpuoleisia, niin meillä tuskin on syytä uskoa, että kaikki menestyy erinomaisesti toisilla tähdillä, tai että olisi onnellista syntyä Altairen, Béteigneusen tai loimuavan Siriuksen säteitten alla, kun tiedämme kuinka surkeata on katsella vanhan aurinkomme valossa olevaa maata. En sitä valita, että minun kohtaloni olisi huonompi kuin toistenkaan ihmisten. Minulla ei ole vaimoa eikä lapsia. En ole rakastunut enkä kipeä. En ole erittäin rikas; en liiku paljoa maailmassa. Minä kuulun siis onnellisiin. Mutta onnellisilla on niin vähän iloa!
Minkälainen on sitten toisten kohtalo? Ihmisten puolesta täytyy tosiaankin valittaa. En siitä syytä luontoa; sen kanssa ei voi keskustella, sillä ei ole järkeä. En myöskään käänny yhteiskuntaa vastaan. Ei ole mitään tervettä järkeä siinä, että nostattaa yhteiskunnan luontoa vastaan. Yhtä järjetöntä on nostaa ihmisluonto ihmisyhteiskuntaa vastaan kuin nostaa muurahaisluonto muurahaisyhteiskuntaa vastaan, silliluonto silliyhteiskuntaa vastaan. Eläinyhteiskunnat johtavat alkunsa epäilemättä eläinluonnosta.
Maa on se tähti, jolla syödään; nälän tähti. Eläimet ovat siellä ahneita ja julmia. Ahneus on näihin asti ollut inhimillisen yhteiskunnan ensimäinen hyve ja luonnon siveellinen mestarityö. Jos minä voisin kirjottaa, niin kirjottaisin minä ylistyspuheen ahneudelle. Eikä se itse asiassa olisi mikään suuri kirja. Siveyssaarnaajat ja taloustieteilijät ovat sen tehneet jo satoja kertoja. Inhimillisillä yhteiskunnilla on korkea perusta: ahneus ja julmuus.
Onko toisissa maailmoissa, eterivyöhykkeissä asia samoin? Valaisevatko ihmisiä kaikki ne tähdet, joita näen? Syödäänkö ja hotkitaanko toisiaan rajattomasti? Tämä epävarmuus saattaa minut rauhattomaksi, kauhutta en voi tarkastella taivaan yli levinnyttä tulikastetta.
Ajatukseni tulevat yhä lempeämmiksi ja valoisammiksi, ja mieluisalta tuntuu minusta ajatella jälleen elämää, joka aistillisuudessaan on milloin väkivaltainen, milloin suloinen. Sanon itselleni, että elämä joskus on ihana. Sillä ilman tätä kauneutta — kuinka voisimme nähdä sen rumat puolet, ja kuinka saattaisimme uskoa, että luonto on huono, jollemme samalla kertaa uskoisi, että se on hyvä.
Hetkisen aikaa sitten kohosi ilmoihin Mozartin sonateista valkoiset pilarit ruusuköynnöksineen. Minulla on naapurina muuan pianisti, joka yöllä soittelee Mozartia ja Gluckia. Suljen uudelleen ikkunani ja riisuutuessani ajattelen joitakin huveja, joita huomenna oikeastaan voisin hankkia itselleni. Äkkiä muistan, että jo viikko sitten sain kutsun saapua huomenna aamiaiselle Boulogne-puistoon. Varmuuden vuoksi etsin kirjeen, jonka pitäisi vielä olla pöydälläni. Tässä se on.
Syysk. 16 p:nä 1903.
Vanha ystäväni Dufresne!