Tee minulle se ilo, että tulet syömään suurusta ensi lauvantaina 23 p:nä syyskuuta 1903 j.n.e. Seurassa ovat j.n.e.
Se on tosiaan huomenna.
Soitin kamaripalvelijaani.
— Jean, herätä minut huomenaamuna kello yhdeksältä.
Juuri huomenna, syyskuun 23 p:nä 1903 täytän minä kolmekymmentäyhdeksän vuotta. Entisistä kokemuksistani voin jo vähin aavistella mitä vastaisuudessa saan kokea. Siitä tulee varmaankin heikollainen näytelmä. Jo ennakolta tiedän, mistä huomenaamuna aterioidessa keskustellaan Boulogne-metsän ravintolassa. Siellä sanotaan varmaan: "Minä pääsen kuusikymmentä tunnissa". — "Blanchella on huono luonne, mutta ei se petä minua". — "Ministeristö saa tunnuslauseensa sosialidemokrateilta." — "Les petits chevaux-peli käy ikäväksi aikaa myöden; backarat-peli on sentään kaikista hauskin." — "Työläiset vaan omaa tuhmuuttaan hätäilevät; hallitus kuitenkin aina lopuksi tekee heidän mieltään myöden." — "Minä panen vetoa kanssasi siitä, että Kultaneula voittaa Ranavalon." — "Minua suututtaa etupäässä se, ettei ole sellaista kenraalia, joka pyyhkäisisi tieltä koko roskajoukon." — "Mitä olisi tehtävä? Juutalaisethan ovat myyneet Ranskan Englannille ja Saksalle!"
Kaikkea tuollaista saan kuulla huomenna. Sellaisia valtiollisia ja yhteiskunnallisia vakaumuksia harrastavat ystäväni, joiden isänisänisät, nuo heinäkuun porvarit, tehdas- ja kaivosruhtinaat, jotka osasivat kukistaa vallankumouksen voimat ja ottaa ne palvelukseensa. Ystäväni eivät näy voivan kauan pitää hallussaan sitä teollisuusvaltaa ja valtiollista valtaa, minkä perivät esi-isiltään. He eivät ole juuri erittäin älykkäitä, nämä minun ystäväiseni. He eivät ole tehneet paljoa työtä päällään. Enkä minäkään ole tähän asti paljoa toiminut elämässä. Olen yhtäläinen tyhjäntoimittaja ja tietämätön raukka kuin hekin. Tuntuu siltä kuin ei kelpaisi mihinkään, ja ainoastaan eräästä elämäni tapauksesta johtuu se, etten ole turhamielinen kuten he, etteivät aivoni ole täynnä kaikenlaisia tuhmuuksia kuten heidän, etten minä heidän laillaan vihaa enkä pelkää ajatuksia.
Isäni, joka oli suuri teollisuudenharjottaja ja oikeistopuolueeseen lukeutuva edustaja parlamentissa, hankki minulle, ollessani seitsemäntoistavuotias, kotiopettajaksi nuoren ja kainon miehen, joka oli tytön näköinen. Valmistaessaan minua ylioppilastutkintoon, työskenteli hän samalla yhteiskunnallisen vallankumouksen hyväksi Europassa. Hän oli mitä rakastettavin ihminen. Hän sai olla paljo vankilassa. Nyt on hän parlamentin jäsen. Minä kirjotin puhtaaksi hänen julistuskirjotuksensa kansainväliselle köyhälistölle. Hän antoi minun lukea koko sosialistisen kirjaston. Hän opetti minulle asioita, joista muutamat olivat uskomattomia, mutta hän avasi samalla silmäni näkemään mitä ympärilläni tapahtui. Hän osotti minulle, että se mitä meidän yhteiskuntamme kunnioittaa, se on halveksuttavaa, ja se mitä se halveksii, se on todella kunnianarvoista. Hän koetti yllyttää minua kapinaan. Minä tein, vastoin hänen todistuksiaan, sen johtopäätöksen, että pitää kunnioittaa valetta ja tekopyhyyttä yleisen järjestyksen kahtena varmimpana tukena. Minä jäin vanhoilliseksi. Mutta minut täytti kyllästys ja inho.
Kun minua juuri alkaa vahvasti nukuttaa, kuuluu hyvin hiljaisina sointuina vielä korviini muutamia Mozartin säveliä, jotka saattavat minut ajattelemaan marmoritemppeliä sinisessä lehdistössä. Herätessäni paistoi päivä jo kirkkaasti. Pukeuduin paljoa nopeammin kuin tavallisesti. Itsekään tietämättä syytä tähän kiireeseen olin äkkiä kadulla, enkä ymmärtänyt mitenkä jo sinne olin ehtinyt. Kaikki seikat ympärilläni hämmästyttivät minua. Ne lamauttivat koko ajatuskykyni. Ja tämä ajatuksen lamautuminen juuri sai aikaan sen, että hämmästykseni ei kasvanut, vaan jäi lujaksi ja tyyneksi. Se olisi varmaan tullut pian suunnattoman suureksi ja muuttunut kauhistukseksi, jos ajatuskykyni olisi toiminut; niin erilaiselta kuin tavallisuudessa näytti se, mitä silmilläni näin.
Kaikki oli ympärilläni uutta, tuntematonta ja vierasta. Kadonneet olivat puut ja nurmikot, joita tavallisesti näin. Missä vielä eilen illalla kohosi korkeita harmaita rakennuksia, siellä oli nyt oikullinen linja pieniä tiilirakennuksia, joita puutarhat ympäröivät. En uskaltanut kääntyä ympäri nähdäkseni oliko edes oma taloni vielä jäljellä, vaan kuljin suoraan Cauphine-porttia kohden. En löytänyt sitä enää. Sillä kohtaa oli puisto muuttunut kyläksi. Lähdin kulkemaan erästä katua, joka minusta näytti entiseltä Suresnesin maantieltä. Sen reunoilla olevat talot olivat rakennustavaltaan uusia ja omituisia, vallan liian pieniä rikkaiden ihmisten asuttaviksi. Mutta niitä kaunistivat maalaukset, veistoteokset ja loistavasti väritetyt fajanssityöt. Niiden katto oli pengermäksi laitettu ja katettu.
Kuljin tätä maalaistietä, jonka käänteissä oli ihania näköaloja. Sen yli risteili viistoon toisia teitä. Ei kulkenut ohitse junia, voimavaunuja eikä muitakaan vaunuja. Maassa liiteli vaan varjoja. Kohotin katseeni ylöspäin ja näin suunnattoman suuria lintuja ja tavattomia kaloja joukottain kiitävän halki ilman, joka näytti olevan samalla kertaa sekä taivasta että merta.