Lähellä Seine-virtaa, joka oli muuttanut uraansa, näin joukon miehiä, joilla oli yllään lyhyt, vyötäisiltä sidottu mekko ja jaloissa säärykset. He olivat todennäköisesti työpuvussa. Mutta heidän ryhtinsä oli kevyempi ja vapaampi kuin meidän työmiestemme. Näin heidän joukossaan myöskin naisia. Ensin en tullut heitä havainneeksi siitä syystä, että he olivat miesten tapaan puetut, että heillä oli suorat ja pitkät sääret ja, kuten minusta näytti, kapeat lantiot kuten meidänaikuisilla amerikattarilla.
Vaikkeivät nämä ihmiset mitenkään näyttäneet villeiltä, katselin minä siltä heitä kauhistuksella. He näyttivät minusta vieraammilta kuin yksikään tähänasti kohtaamistani lukemattomista maan asukkaista. Jotta ei tarvitsisi katsoa yhteenkään ihmiseen suuntasin kulkuni eräälle autiolle kujalle. Sieltä saavuin pian eräälle paikalle, jonne oli pystytetty korkeita riukuja. Niissä liehui punaisia Ranskan valtiolippuja, joissa oli kultakirjaimin: Europan liitto. Riukujen juuressa oli kaikellaisia ilmotuksia suurissa kehyksissä ja rauhanmerkkien ympäröiminä. Siellä oli tietoja kansanjuhlista, lakisäännöksistä ja yleisistä töistä. Oli siellä myöskin aikatauluja ilmalaivojen kuluista ja kartta ilmavirroista, tehty 28 p:nä kesäkuuta kansainliiton 220:tenä vuotena. Kaikissa näissä kirjotuksissa oli uudet kirjaimet ja sellaista kieltä, josta en ymmärtänyt kaikkia sanoja.
Koettaessani saada selvää niistä näin varjot lukemattomista laivoista, jotka kiisivät ristiin rastiin ilmassa. Katsoin jälleen taivaalle ja näin auringon vallan tuntemattomassa ympäristössä. Taivaassa vilisi väkeä paljoa enemmän kuin maanpäällä. Sitä halkoivat ilmalaivain peräsimet ja pieksivät propellit. Taivaanrannalla näkyi jokin taaja savupilvi. Minun teki mieleni itkeä nähdessäni tällaisen auringon. Se oli ensimäinen tuttu esine minkä tänä aamuna olin nähnyt. Sen korkeudesta päättäen oli kello noin kymmenen seuduissa aamulla.
Äkkiä ympäröitsi minut uusi joukko miehiä ja naisia, joilla oli samallainen ryhti ja vaatetus kuin edellisilläkin. Käsitykseni näistä naisista yhä vakaantui, se nim. että he näyttivät kaksineuvoisilta, vaikka heistä toiset olivatkin hyvin lihavia, toiset taas hyvin laihoja, ja toiset siltä väliltä. Tämä ihmisjoukko kulki ohitseni. Paikka tuli äkkiä autioksi kuten meidän esikaupunkimme, joissa elämä vilkastuu vasta sitten kun työläiset palaavat tehtaista.
Minä silmäilin vielä uudelleen ilmotuksia ja luin uudelleen päivämäärän: kesäkuun 28 p:ä Europan liiton 220:tena vuotena. Mitä se merkitsi? Liittokomitean tiedonanto maan syntymäpäivän johdosta antoi minulle vähän selvää siitä, jotta aloin ymmärtää tätä päivämäärää, llmotuksessa oli: "Toverit, te tiedätte kuinka kahdennenkymmenennen vuosisadan viimeisenä vuotena hirvittävä hyökyaalto nieli koko vanhan maailman, ja kuinka 50 vuotta kestäneen anarkian jälkeen syntyi Europan liitto…" Kansanliiton 220:s vuosi oli siis kristillisen ajanlaskun 2270:s vuosi, niinpaljo oli varmaa. Mutta selittämättä oli vielä se seikka, kuinka minä äkkiä elin keskellä vuotta 2270?
Sitä mietiskelin kulkiessani siitä eteenpäin minne sattui.
— Minä en ole, sikäli kuin itse sen tiedän, puhelin itselleni, kaikkia näitä vuosia ollut muumiotilassa kuten eversti Pougas. Enkä minä ole ohjannut sitä konetta, jolla H.G. Wells tutkii aikaa. Ja jos minä taas Willian Morrisin tavoin olisin unissani hypännyt yli kolme ja puoli vuosisataa, niin sitä en voi tietää, koska unissaan ei voi tietää sitä, että näkee unta. Uskon varmasti, etten kulje unissani.
Miettiessäni tätä ja monia muita seikkoja, joita on tarpeetonta mainita, kuljin erästä pitkää katua. Sitä reunusti aita, jonka takana oli erisuuruisia ja erimuotoisia taloja, kaikki yleensä pieniä ja lehvistön keskellä. Joskus näin suuria, sirkkusmuotoisia huoneustoja tulen ja savun ympäröiminä. Kauhu leijaili näillä tavattomilla seuduilla, ja koneitten nopeasta lennosta tärisevä ilma vavistutti tuskallisesti päätäni. Tie johti niitylle, jossa oli tiheässä puuryhmiä ja siellä täällä pieniä jokia. Lehmiä oli siellä laitumella.
Ihaillessani tätä kaunista ja raikasta luontoa olin näkevinäni edessäni suoralla tiellä kulkevan joitakin varjoja. Kun ne kiisivät ohitseni, niin ilma tuulahti kasvoihini. Huomasin ne sittemmin raitio- ja voimavaunuiksi, joitten nopeus teki ne läpinäkyviksi.
Kuljin muuatta polkua pitkin läpi niityn ja sain siten kauvan kulkea pitkin niittyjä ja metsiä. Luulin olevani jossain maaseudulla, kun samassa huomasin metsän rinteessä loistavan rivin rakennusten julkisivuja. Pian olin erään kevyttyylisen palatsin edustalla. Pitkin leveätä etusivua kulki korkokuvilla ja maalauksilla koristeltu friisi, jossa kuvailtiin suuria vieraspitoja. Ikkunain läpi näin miehiä ja naisia istuvan siellä sisällä suuressa ja valoisassa salissa marmoripöytien ääressä, joilla oli paljo kauniita porsliiniastioita. Astuin sinne sisälle luullen sitä joksikin ravintolaksi. En ollut nälissäni mutta väsynyt, ja viileä, kukkaisköynnöksistä sulotuoksuinen ilma tuntui minusta virkistävältä. Muuan oven luona seisova mies kysyi minulta pilettiä, ja kun minä epäilemättä näytin hämmästyneeltä, sanoi hän minulle varsin kohteliaasti: — Toveri, sinun ei tarvitse kysyä neuvoa juhlan järjestäjiltä. Minä olen tämän osaston leipomon johtaja. Sieltä puuttuu yksi toveri. Tule mukaan! Työtä saat kohta.