Minä kiitin sitä hyväntahtoista paksua miestä ja vakuutin, että mielelläni haluaisin työskennellä, mutta etten ollut leipuri.
Hän katseli minua hämmästyneenä ja sanoi, että hän piti minua leikkisänä miehenä.
Seurasin häntä. Pysähdyimme erään jättiläissuuruisen valurautaisen rakennuksen eteen, jonka juhlallisen sisäänkäytävän otsikkoon oli asetettu kaksi bronsista jättiläistä, kylvömies ja leikkuumies. Heidän ruumiinsa ilmaisi voimaa ilman ponnistusta. Heidän kasvoillaan oli ylpeä levollisuus ja päätään he pitivät korkealla, poiketen siinä suhteessa suuresti flaamilaisen Constantin Meunier'n villeistä työläisistä. Kuljimme edelleen suureen saliin, joka oli yli neljäkymmentä metriä korkea. Keveän valkoisen tomupilven keskellä työskentelivät siellä koneet tyynesti tasaisessa tahdissa. Rautaholvisen katon alla kulkivat jauhosäkit kuin itsestään veitsen luo, joka ne puhkasi, jauho niitten sisästä valui suuriin ruuhiin. Siellä teräskädet pieksivät taikinaa. Se valui paistinastioihin, jotka täysiksi tultuaan heti itsestään menivät uuneihin, suuriin ja syviin kuin tunnelit. Korkeintaan viisi tai kuusi miestä, jotka tuskin paikaltaan liikkuivat tässä kiireisessä huminassa, valvoi työn säännöllistä kulkua.
— Tämä on muuan vanha leipomo, sanoi seuraajani minulle. Täällä valmistetaan tuskin kahdeksaakymmentätuhatta leipää päivässä, ja sen vanhentuneet koneet vaativat liiaksi ihmisvoimia. Mutta se ei tee mitään. Astu vaan eteenpäin.
En ehtinyt saada tarkempia määräyksiä. Muuan nostaja oli heittänyt minut toisiin kerroksiin, eräälle lavan tapaiselle. Tuskin olin päässyt sinne, kun eteeni tulla suhahti jonkillainen lentävä valaskala ja alkoi purkaa säkkikuormaansa. Tätä konetta ei hoitanut mikään elävä olento. Seurasin tarkkaan sen toimintaa. Olen varma siitä, ettei sen sisällä ollut ketään insinööriä. Toisia lentäviä valaskaloja tuli sitten tuoden toisia säkkejä ja purkivat kuormansa veitsen halaistaviksi. Propellit surisivat, johtolaitokset toimivat hyvin. Ei ollut ketään kiinni johtotangossa, ei ketään koneessa. Kuulin kaukaa kuin lentävän ampiaisen surinaa, sitten kasvoi esine hämmästyttävän nopeasti. Tämä esine näytti olevan hyvin varma liikkeissään, mutta tietämättömyydessäni ajattelin sentään kauhulla sitä hetkeä, jolloin ehkä kävisi hullusti.
Useasti jo halusin pyytää päästä alas, mutta inhimillinen häpeän tunne minut siitä pidätti, ja niin pysyin paikallani. Aurinko laski taivaanrannalle, ja kello lienee ollut viisi, kun nostaja lähetettiin luokseni. Työpäivä oli päättynyt. Minä sain piletin ruokaa ja yösijaa varten. Paksu toverini sanoi minulle: — Sinä olet varmaan nälissäsi. Jos tahdot syödä yhteisessä pöydässä, niin se käy päinsä. Voit myöskin syödä yksin omassa huoneessasi jos tahdot. Jos taas haluat syödä minun luonani muutamien toverien seurassa, niin sano vaan. Minä telefonoin silloin keittolaitokseen, niin että sinä saat ruoka-annoksesi. Tämän sanon vaan auttaakseni sinua; sillä et näytä juuri vielä kotiutuneen. Sinä olet tullut kai hyvin kaukaa. Et sinä näytä erittäin nopeaälyiseltä mieheltä. Tänään on sinun työsi ollut helppoa. Mutta älä usko, että joka päivä yhtä helposti voi ansaita elantonsa. Jos Z-säteet, jotka johtavat ilmalaivoja, olisivat saattaneet jotenkin epäkuntoon koneet, niin työsi olisi ollut paljo vaivaloisempaa. Mitäs ammattia sinä oikeastaan harjotat? Ja mistä sinä tulet?
Nämä kysymykset saattoivat minut suureen hämmennykseen. Enhän voinut sanoa hänelle totuutta. En voinut sanoa hänelle olevani säätyhenkilö ja tulevani kahdenneltakymmeneltä vuosisadalta. Hän olisi luullut minua hulluksi. Minä vastasin epävarmasti ja hämilläni, ettei minulla ollut mitään ammattia ja että minä tulin kaukaa, hyvin kaukaa.
Hän vastasi hymyillen:
— Minä ymmärrän — sinä et halua sitä tunnustaa. Sinä et ole ainoa europalainen, joka olet livistänyt meiltä karkuun samalla tavalla. Mutta nämä karkulaiset palaavat meidän luoksemme melkein kaikki.
Minä en vastannut siihen yhtään mitään, mutta vaitiolostani päätteli hän arvanneensa oikein. Hän kehotti minua uudelleen tulemaan illalliselle hänen luokseen ja kysyi minun nimeäni. Sanoin että minua kutsuttiin Hippolyte Dufresneksi. Häntä näytti hämmästyttävän se, että minulla oli kaksi nimeä.