— Minun nimeni on Michel, sanoi hän.
Sitten katseli hän tarkkaan olkihattuani, liiviäni, kenkiäni ja koko pukuani, joka oli hyvin tomuinen, mutta leikkaukseltaan hyvänkuosinen, sillä minä en teetä pukuani räätälillä, joka on ovenvartijana Rue des Acacias-kadun varrella.
Vihdoin sanoi hän:
— Hippolyte, jo näen mistä sinä olet kotoisin. Sinä olet elänyt mustissa provinseissa. Ainoastaan zulukafferit ja bassutot tekevät enää nykyään noin huonoa kangasta, leikkaavat puvun noin naurettavasti, tekevät noin epämukavia jalkineita ja kiillottavat paidan noin kovaksi. Ainoastaan heidän luonaan sinä olet oppinut ajelemaan partasi tuolla tavalla, että olet jättänyt kasvoihisi viikset ja kaksi pientä poskipartaa. Kasvokarvojensa ajeleminen tuolla tavalla, että ne muodostavat kuvioita ja koristuksia on viimeinen jäännös tatuoimisesta, ja sitä käyttävät nykyään enää zulut ja bassutot. Nuo mustat provinsit Afrikan Yhdysvalloissa ovat vielä sellaisella raakalaisuuden asteella, että se suuresti muistuttaa tilaa Ranskassa noin kolme neljä vuosisataa taaksepäin.
Minä suostuin Michelin illalliskutsuun.
— Minä asun tässä vallan lähellä, Solognessa, sanoi hän. Minun ilmanhalkasijani lentää jokseenkin nopeasti, pian me pääsemme sinne.
Hän kehotti minua istumaan erään konelinnun vatsan alle ja pian me sitten kiisimme ilman halki niin nopeasti, että henkeäni ahdisti. Seudut näyttivät vallan toisellaisilta kuin ennen. Kaikkien teitten varsilla oli rakennuksia, ja lukemattomat kanavat risteilivät ketojen halki hopeisina kimellellen. Tätä ihmetellessäni sanoi Michel:
— Maa on jokseenkin tarkkaan otettu käytäntöön ja viljelys on voimaperäinen, kuten sanotaan, senjälkeen kun kemistit itse tulivat maanviljelijöiksi. Aivoja on kovasti vaivattu ja työtä on tehty paljo näinä viimeisinä kolmenasatana vuotena. Kollektivismin aikaansaamiseksi on nimittäin täytynyt saada maasta neljä viisi kertaa enemmän tuloa kuin mikä siitä saatiin kapitalismianarkian aikana. Sinä, joka olet asuskellut zulujen ja bassutojen keskuudessa, tiedät kyllä, että heillä on elämisen tarpeita niin vähän, että tasajako kaikkien kesken olisi köyhyyden eikä rikkauden jakamista. Se yli tarpeenkin nouseva tuotanto, minkä me olemme saavuttaneet, se johtuu etupäässä tieteitten edistymisestä. Suuresti on maanviljelystä edistänyt sekin, että kaupunkiasujamisto on melkein kokonaan hävinnyt. Myymälä- ja konttori-ihmiset jakaantuivat jokseenkin tasan tehtaisiin ja maaseudulle.
— Mitä, huudahdin minä, oletteko hävittäneet kaupungit! Mihinkäs Parisi on joutunut?
— Siellä ei nykyään asu juuri ketään, vastasi Michel. Suurin osa noista kauheista ja epäterveellisistä viisikerroksisista kivitaloista, joissa kaupunkilaiset asuivat vuokralaisina edellisellä aikakaudella, on raunioina, eikä niitä ole senjälkeen kukaan korjannut. He rakensivat hyvin huonosti tuon onnettoman ajan kahdennellakymmenellä vuosisadalla. Vanhimmat ja paraimmat rakennukset olemme jättäneet ja korjanneet ja tehneet niistä museoita. Meillä on paljo museoita ja kirjastoja, niissä saamme sivistyksemme. Joitain jäännöksiä on vielä myöskin Hotel de Ville-rakennuksesta. Ruma ja kurja rakennus se oli, mutta siellä tapahtui tärkeitä asioita. Kun meillä ei enää ole tuomioistuimia, kauppaa eikä sotajoukkoja, niin ei meillä ole oikeastaan kaupungeitakaan. Joka tapauksessa on toisilla seuduilla paljo enemmän asukkaita kuin toisilla, ja kulkunopeuden suuruudesta huolimatta on rautatehdas- ja kaivosalueilla hyvin tiheä asutus.