— Mitä te sanoitte? kysyin minä. Oletteko lakkauttaneet tuomioistuinten toiminnan? Silloin olette kai myöskin saaneet loppumaan rikokset ja ilkityöt?
— Rikoksia tulee olemaan yhtä kauan kuin vanha ja huono ihmiskuntakin on olemassa. Mutta rikoksien luku on vähentynyt samassa määrässä kuin onnettomien ihmistenkin. Suurkaupunkien esikaupungit olivat sellaista maaperää, jossa rikokset hyvin viihtyivät; nykyään ei meillä ole enää suuria kaupungeita. Langaton telefoni tekee maantiet aina turvallisiksi. Meillä on aina mukanamme sähköllä ladatut puolustustarpeet. Mitä taas tulee pienempiin rikoksiin, niin johtuivat ne harvemmin tekijäinsä siveellisestä turmeluksesta; useimmin sitävastoin tuomarien omantunnonarveluista. Kun ei meillä nykyään enää ole oikeusoppineita eikä tuomareita ja oikeutta jakavat sitä varten vuorotellen valitut kansalaiset, ovat monet rikokset kokonaan kadonneet; nähtävästi siitä syystä, ettei niitä enää voida erottaa.
Niin puhui minulle Michel, samalla yhä ohjaten lentäjäänsä. Minä toistan hänen sanojensa sisällön niin tarkkaan kuin mahdollista. Valitan vaan sitä, etten toisaalta voi kaikkia muistaa, ja etten toisaalta voi, siitä pelosta, etten tulisi ymmärretyksi, kerrata kaikkia hänen lausetapojaan enkä varsinkaan hänen puheensa ytimiä. Leipuri ja hänen aikalaisensa puhuivat sellaista kieltä, joka aluksi hämmästytti minua uudella sanavarastollaan ja taivutusopillaan, lyhennyksillään ja nopeilla sanankäänteillään.
Michel antoi lentokoneen laskea pienen, hyvin hauskannäköisen talon pengermälle.
— Nyt olemme perillä, sanoi hän minulle. Täällä minä asun. Sinä saat syödä illallista muutamien toverien kanssa, jotka harrastavat tilastotiedettä kuten minäkin.
— Mitä, oletteko tilastotieteilijöitä? Minä luulin teitä leipureiksi.
— Kuusi tuntia vuorokaudesta olen leipurina. Se on työpäivän pituus, minkä jo noin sata vuotta sitten määräsi liittokomitea. Lopun osan päivästä tutkin tilastotiedettä. Se tiede on tullut historian sijalle. Vanhat historioitsijat kertoivat muutamien harvojen ihmisten loistavista teoista. Meidän historioitsijamme sitävastoin merkitsevät kirjoihin kaiken sen, mitä tuotetaan ja kulutetaan.
Senjälkeen vei hän minut erääseen katolle rakennettuun suojaan, jossa otettiin kylmä kylpy. Sitten laskeuduttiin ruokasaliin, joka oli kokonaan valkoinen ja koristettu veistokuvallisella friisillä, joka esitti kukkivia mansikanvarsia. Sali oli valaistu sähköllä. Värikäs fajanssipöytä oli täynnä metallihohteisia ruoka-astioita. Huoneessa oli kolme henkilöä, jotka Michel mainitsi minulle nimiltä: — Morin, Perceval, Chéron. Nämä henkilöt olivat yhtäläisissä puvuissa, yllään harmaankeltainen takki, samettihousut ja harmaat sukat. Morinilla oli pitkä, valkoinen parta. Chéronilla ja Percevalilla oli sileät kasvot. Lyhyeksi leikattu tukka ja avomielinen rohkeus heidän katseissaan saattoi heidät näyttämään nuorilta pojilta. Mutta minä olin kohta varma siitä, että he olivat naisia. Perceval oli minusta varsin kaunis, vaikkei hän enää ollutkaan erittäin nuori. Chéron oli mielestäni vallan ihastuttava. Michel esitteli minut:
— Tässä tuon mukanani toveri Hippolyten, jota myöskin kutsutaan Dufresneksi, ja joka on elänyt mestitsien keskuudessa mustissa provinseissa Afrikan Yhdysvalloissa. Hän ei syönyt mitään päivällistä kello yhdeltätoista, jotenka hän on kai hyvin nälissään.
Ja minun oli tosiaankin kova nälkä. Minulle tarjottiin pieniä, nelikulmaisiksi leikattuja palasia, jotka eivät maistuneet pahalta, vaikken tuntenutkaan ennen sellaista syöneeni. Pöydällä oli kaikenlaatuista juustoa. Morin kaatoi minulle jonkullaista heikkoa olutta ja selitti samalla, että siitä voisin juoda janooni vallan tarpeeksi, kun siinä ei ollut yhtään alkoholia.