— Miksikä se olisi, Hippolyte, meille sietämätöntä? Muinoin kokosi valtio verot Europassa. Sillä oli sellaisia apulähteitä, jotka sille soveltuivat. Nykyään on yhtä oikein sanoa, että se omistaa kaiken eikä mitään. Ja vielä oikeammin on sanoa, että me omistamme kaiken, koskapa ei valtio ole erossa meistä ja muutenkin on vaan kollektivismin sanontatapa.
— Eikö teillä siis ole itsellä yhtään mitään? kysyin minä. Eivätkö edes nämä lautaset ole teidän? Eikö teillä ole edes omia vuoteita, raiteja ja vaatteita?
Näin kysyessäni hymyili Morin.
— Sinähän olet yksinkertaisempi kuin mitä luulinkaan. Mitä kummaa! Luuletko ettei meillä ole omia taloustavaroita? Mitä sinä olet sitten mahtanut ajatellakaan meidän maustamme, haluistamme, tarpeistamme ja elämäntavastamme? Pidätkö meitä munkkeina, kuten ennenmaailmaan sanottiin, sellaisina ihmisinä, joilla ei ole mitään yksilöllistä luonnetta, eikä kykyä panna henkilöllisyyden merkkiä ympäristöönsä? Erehdyt, ystäväni, erehdyt. Me omistamme ne esineet, mitkä ovat omaa tarvettamme ja huvitustamme varten, ja niihin olemme lujemmin kiintyneet kuin kansalaiset kuluneena aikakautena pikkukoruihinsa, sillä meillä on kehittyneempi maku ja vahvempi muotoaisti. Kaikilla hienostuneemmilla tovereillamme on taide-esineitä, joista he ovat hyvin arkeillaan. Chéronilla on asunnossaan tauluja, jotka tuottavat hänelle suurta iloa, ja suuresti hän olisi pahoillaan, jos liittokomitea kieltäisi hänen niitä pitämästä. Minulla itselläni on tuossa kaapissa joukko vanhoja piirustuksia, melkein kaikki mitä on tehnyt Steinlen, muuan kuluneen aikakauden huomatuimpia taiteilijoita. Niitä en luovuttaisi kullasta enkä hopeasta.
— Mistä sinä oikein tulet, Hippolyte? Sinulle sanotaan, että meidän yhteiskuntamme on perustettu yksityisen omistusoikeuden täydelliselle poissaololle, ja sinä kuvittelet, että tämä poistaminen sisältäisi myöskin irtaimiston ja taloustarpeet! Voi sinua yksinkertaista miestä, sillä yksityisellä omaisuudella, jonka olemme poistaneet, tarkotamme tuotannonvälineitä, maata, kanavia, maanteitä, kaivoksia, raaka-aineita, työkaluja y.m.s. Mutta sehän ei ole samaa kuin omistaa lamppu tai nojatuoli. Me olemme vaan hävittäneet mahdollisuuden riistää yksilöiltä tai yksilöryhmiltä työn hedelmät, mutta ei suinkaan ympärillämme olevien ystävällisten esineitten luonnollista ja viatonta omistamista.
Morin selitti minulle sen jälkeen henkisen ja ruumiillisen työnjaon yhdyskunnan kaikkien jäsenten kesken, riippuen kunkin luonnollisista taipumuksista.
— Kollektivistinen yhteiskunta eroaa kapitalistisesta yhteiskunnasta ensiksikin siinä, että edellisessä tekevät kaikki jäsenet työtä. Kuluneella aikakaudella oli paljo sellaisia ihmisiä, jotka eivät tehneet työtä, mutta heitä oli kuitenkin vähemmistö. Meidän yhteiskuntamme eroaa edellisestä erityisesti siinä, että ennen ei työ ollut yhdenmukaisesti järjestetty ja että tehtiin paljo hyödytöntä työtä. Työläiset tuottivat ilman järjestystä, ilman menettelytapaa, ilman yhtenäisyyttä. Kaupungeissa oli suuri joukko toimitsijoita, virkailijoita, kauppiaita ja heidän apulaisiaan, jotka tekivät työtä tuottamatta mitään. Oli sotilaita. Työn tulos ei ollut hyvin jaettu. Ne tullit ja tariffit, joita määrättiin pahan parantamiseksi, pahensivat vaan asemaa. Kaikki ihmiset kärsivät.
Nyt on tuotanto ja kulutus tarkkaan säännöitelty. Ja vihdoin eroaa meidän yhteiskuntamme vanhasta siinä, että me kaikki nautimme koneen eduista, vaikka se kapitalismin valtakautena usein toi onnettomuuksia työläisille.
Minä tiedustelin kuinka oli käynyt päinsä luoda sellainen yhteiskunta, jossa oli vaan työläisiä.
Morin kiinnitti huomiotani siihen, että jokaisella ihmisyksilöllä on halu ja taipumus työhön ja että se on ihmissuvun pääominaisuuksia.