— Mitenkä sinä voit sellaista ajatella? Äidinrakkaus on hyvin vahva vaisto naisessa. Siinä hirvittävässä vanhassa yhteiskunnassa nähtiin äitien usein taistelevan kurjuutta ja häpeätä vastaan kasvattaakseen luonnollisia lapsiaan. Miksikä hylkäisivät pienokaisiaan meidän äitimme, jotka eivät kärsi häpeätä eivätkä kurjuutta? Meidän keskuudessamme on paljo hyviä äitejä ja puolisoita. Mutta hyvin suuri on jo niitten naisten luku, jotka tulevat toimeen ilman miestä, ja se yhä kasvaa.
Tällä kohtaa antoi Chéron jotenkin merkillisen lausunnon:
— Meillä on, sanoi hän, sukupuolisesta eroavaisuudesta paljo sellaisia tietoja, joista raakalaisuuden yksinkertaisuus muinoisina aikoina ei mitään aavistanut. Siitä seikasta, että oli kaksi ja vaan kaksi sukupuolta, tehtiin kauan vääriä johtopäätöksiä. Ajateltiin, että nainen oli ehdottomasti nainen ja että mies oli ehdottomasti mies. Mutta niin ei ole todellisuudessa; on naisia, jotka ovat hyvin paljon naisia, ja taas toisia naisia, jotka ovat sangen vähän naisia. Nämä eriäväisyydet, joita muinoin peitti puku ja elintavat, ilmenevät selvästi meidän yhteiskunnassamme. Ja vielä merkillisempää on se, että samat ominaisuudet tulevat jokaisessa sukupolvessa yhä selvemmiksi ja huomattavammiksi. Siitä saakka, jolloin naiset alkoivat tehdä työtä miesten tavalla, toimia ja ajatella kuin miehet, nähdään moni heistä hyvin miesmäiseksi. Pääsemme ehkä jonakin päivänä niin pitkälle, että synnytämme neutreja (sukupuolettomia olennoita), "työmiehiä", kuten sanotaan mehiläisistä. Siitä koituu suuri etu: työtä voidaan lisätä, lisäämättä kuitenkaan väestöä sellaisella tavalla, mikä ei ole sopusuhdassa elämän tarpeisiin. Me pelkäämme yhtä paljo liiallista kuin liian vähäistäkin syntyväisyyttä.
Minä kiitin Percevalia ja Chéronia siitä, että olivat ystävällisesti antaneet minulle tietoja niin mieltäkiinnittävästä aineesta. Tiedustelin sitten eikö kirjallista sivistystä lyöty laimin kollektiviyhteiskunnassa, oliko filosofisia tieteitä ja harjotettiinko vapaitten taiteitten tutkimista.
Vanha Morin vastasi minulle seuraavasti:
— Sivistys on kaikissa asteissaan kehittynyt hyvin korkealle. Kaikki toverit tietävät jotain, mutta kaikki he eivät tiedä samaa, ja mitään hyödyttömiä asioita ei ole opittu. Ei enää haaskata aikaa lakitieteellisiin ja jumaluusopillisiin tutkimuksiin. Kukin valitsee taiteista ja tieteistä sen, mikä hänelle paraiten soveltuu. Meillä on vielä jälellä useita vanhoja teoksia, vaikka onkin joutunut häviöön suurin osa niistä kirjoista, joita painettiin ennen uusinta aikakautta. Yhä edelleen painetaan kirjoja, enemmän kuin koskaan ennen. Typografia on kuitenkin häviämäisillään ja sen sijalle alkaa tulla fonografia. Runoja ja romaaneja julkastaan ja fonografisesti näytelmien esittämistä varten on keksitty erittäin nerokas yhdistelmä fonografista ja kinematografista, mikä laitos esittää yhtaikaa näyttelemisen ja äänet.
— Teillä on siis runoilijoita ja näytelmäkirjailijoita?
— Meillä ei ole ainoastaan runoilijoita vaan myöskin runoutta. Me olemme ensimäisinä rakentaneet rajat runouden alueelle. Ennen meitä laususkeltiin runosäkeinä paljo sellaisia asioita, jotka olisivat paremmin tulleet sanottua suorasanaisesti. Kertomuksia laadittiin runomuotoon. Se oli jäännöstä niiltä ajoilta, jolloin rusnailtiin lakimääräyksiä ja sananlaskuja säkeiksi. Nykyään juttelevat runoilijat vaan sellaisia sievosia asioita, joissa ei ole mitään ajatusta ja heidän kielioppinsa ja kielensä on heidän omaansa samoinkuin poljento, sanakuvat ja soinnut.
Meidän teatterimme on melkein yksinomaan laulurunollista. Todellisuuden tarkka tuntemus ja väkivaltaisuuksista vapaa elämä on tehnyt meidät melkein välinpitämättömiksi dramalle ja murhenäytelmälle. Kansaluokkien yhdistäminen yhdeksi kokonaisuudeksi ja sukupuolten yhdenvertaisuus on poistanut vanhalta huvinäytelmältä melkein kaiken aineiston. Mutta soittotaidetta rakastetaan enemmän kuin koskaan ennen. Me ihailemme erityisesti sonatia ja symfoniaa.
Yhteiskunnassamme suositaan erityisesti piirustustaidetta. Monet maalausta vahingoittaneet ennakkoluulot ovat hävinneet. Elämämme on selvempää ja ihanampaa kuin porvarillinen elämä, ja muotoaistimme on kehittynyt hienoksi. Kuvanveisto kukoistaa maalaustakin paremmin, senjälkeen kun se älykkäällä tavalla on ryhtynyt koristamaan julkisia loistorakennuksia ja yksityisasunnoita. Eikä koskaan ole taiteen opetuksessa tehty niin paljo työtä kuin nykyään. Vaikkapa vaan joitakuita minuuttejakin kuljet ilmanhalkaisijallasi jonkin pääkatumme kohdalla, niin varmaan hämmästyt koulujemme ja museoittemme paljoutta.