— No, oletteko sitten onnellisia? kysyin minä.
Morin pudisteli päätään.
— Ihmisluonteeseen kuuluu se, ettei hän voi nauttia täydellistä onnea. Onnelliseksi ei voi tulla ilman ponnistuksia, kaikki ponnistus taas väsyttää ja tuottaa kärsimyksiä. Olemme tehneet elämän siedettäväksi kaikille. Onhan sekin jotain. Meidän jälkeläisemme ymmärtävät paremmin asiansa. Meidän järjestäymismuotomme ei ole muuttumaton. Vielä viisikymmentä vuotta sitten oli se toisellainen kuin nykyään. Ja tarkkanäköisimmät arvelevat, että piakkoin on vastassamme taas suuria muutoksia. Se on mahdollista. Mutta inhimillisen sivistyksen edistys on vastaisuudessa sopusointuista ja rauhallista.
— Ettekö päinvastoin pelkää, kysyin minä, että mahdollisesti päällekarkaavat raakalaiset hävittävät tämän sivistyksenne, johon tunnutte olevan tyytyväisiä? Sanoittehan vielä olevan Aasiassa ja Afrikassa suuria mustia ja keltaisia kansakuntia, jotka eivät ole yhtyneet liittoonne. Niillähän on sotajoukkoja. Teillä ei ole. Jos ne hyökkäisivät kimppuunne.
— Päällekarkauksen varalta on ryhdytty suojelustoimenpiteisiin. Ainoastaan amerikalaiset ja australialaiset voisivat taistella meitä vastaan, sillä ne ovat yhtä taitavia kuin mekin. Mutta valtameret erottavat meidät toisistamme ja etujen yhteys liittää meidät yhteen. Mitä taas kapitalia omaaviin neekereihin tulee, niin he käyttävät vielä terästykkejä, tuliaseita ja muuta sellaista rautaromua kahdenneltakymmenenneltä vuosisadalta. Mitäpä voisivat sellaiset vanhanaikaiset koneet Y-säteitten purkausta vastaan? Rajojamme suojelee sähkö. Liittovaltioitten ympäri kiertää ukonsalamakehä. Muuan pieni, silmälaseilla varustettu mies istuu jossakin, en tiedä missä, jonkinlaisen kirjotuskoneentapaisen edessä. Hän on ainoa sotilaamme. Hänen tarvitsee vaan painaa jotain pientä nappulaa hajottaakseen tomuhiukkasiksi puolenmillionan suuruisen sotajoukon.
Morin epäili hetkisen. Sitten jatkoi hän vähän hitaammin:
— Jos meidän sivistystämme jokin vihollinen uhkaisi, niin ei se olisi ulkonainen, vaan sisällinen.
— Onko teillä siis sellaisia?
— On anarkistit. Heitä on paljo, rohkeita ja älykkäitä ihmisiä. Kemistimme, opettajamme tieteissä ja kaunokirjallisuudessa ovat melkein kaikki anarkisteja. He väittävät työn ja tuotteitten säännöttelyn viaksi suurimman osan niitä epäkohtia, mitkä vielä vaivaavat yhteiskuntaa. He väittävät, ettei ihmiskunta tule ennen onnelliseksi kuin siinä välittömässä sopusoinnun tilassa, mikä seuraa sivistyksen täydellistä hävittämistä. He ovat vaarallisia. Ja vielä vaarallisemmiksi he tulisivat, jos koettaisimme ahdistaa heitä. Mutta siihen ei meillä ole varoja eikä haluakaan. Meillä ei ole edes kykyä pakottaa tai sortaa, ja se on mielestämme hyvä.
Raakalaisuuden aikoina olivat ihmiset lujasti vakuutettuja rangaistusten tehosta. Meidän esi-isämme poistivat koko tuomarisäädyn. Sitä ei enää tarvittu. Poistaessaan yksityisomaisuuden, poistivat he samalla varkauden ja petoksen. Kun rupesimme pitämään yllämme sähköpuolustusvoimaa, ei meidän tarvitse enää pelätä murhayrityksiä omaa henkilöämme kohtaan. Ihminen on alkanut pitää arvossa toista ihmistä. Vielä nytkin tehdään himorikoksia, mutta niitä tehdään kaiketi aina. Mutta sellaiset rikokset tulevat yhä harvinaisemmiksi, kun niitä ei rangaista. Meidän tuomarikuntanamme on ainoastaan muutamia valituita, kokeneita miehiä, jotka korvauksetta ratkaisevat kiistakysymyksiä.