— On myöskin kolmenlaisia miehiä. Ensinnäkin nenäkkäät…
Tämä sana teki hänet paljoa enemmän minun aikalaiseni kaltaiseksi, kuin mitä hän tähän asti oli ollut. Siitä syystä johdin keskustelua samalla lailla, kuin olin tottunut tekemään tavallisesti sellaisissa tilaisuuksissa. Puheltuamme siten hetkisen kaikellaista lorua sanoin hänelle:
— Sallikaa minun kysyä teidän etunimeänne.
— Minulla ei ole sellaista.
Hän tunsi minun pitävän sitä seikkaa hiukan kolkkona ja sanoi melkein loukkaantuneena:
— Luuletteko, ettei nainen voi viehättää muuten, jollei hänellä ole sellaisia etunimiä kuin entisen maailman naisilla: Marguerite, Therèse tai Jeanne?
— Te todistatte vastakohdan suuressa määrässä oikeaksi.
Etsin hänen katsettaan, mutta en löytänyt sitä. Hän näytti siltä kuin ei olisi kuullutkaan sitä. En voinut sitä enää epäillä: hän tahtoi viehättää. Minä ihastuin kovasti. Minä sanoin hänelle, että pidin häntä ihastuttavana ja että rakastin häntä. Ja sitä sanaa toistin yhtämittaa. Hän antoi minun jatkaa ja sanoi sitten:
— Mitäs tuollaisella sitten tarkotetaan?
Mutta minä jatkoin vaan itsepäisesti.