Siihen aikaan oli sotatila ainoa ajateltavissa oleva tila. Yhteiskunnan kaikki voimat ponnistettiin ylläpitämään sitä.

Vaikka renessanssin aikana ajatuksen herääminen panikin muutamat harvat suuret henget miettimään paremmin järjestettyä suhdetta kansain kesken, niin antoi samaan aikaan keksintöinto ja tiedonjano uutta ravintoa sotaiselle vaistolle. Länsi-Indian löytäminen, Afrikan tutkiminen, merenkulku Tyynellä valtamerellä avasi suunnattomia aloja europalaisten ahneudelle. Valkoisten valtakunnat kilpailivat keskenään hävittäessään punaisia, keltaisia ja mustia rotuja, ja neljän vuosisadan kuluessa ryömivät ne mitä raivoisimmalla tavalla kolmea maailmanosaa. Ja sitä kutsutaan uudenaikaiseksi sivistystyöksi.

Näin lakkaamatta ryöstäessään ja väkivaltaa harjottaessaan oppivat europalaiset tuntemaan maan laajuuden ja ulkonaisen muodostuksen. Samassa määrässä kuin heidän tietonsa laajenivat, levittivät he myös hävitystyönsä alaa. Vielä tänäänkään eivät valkoiset seurustele mustien tai keltaisten kanssa muussa tarkotuksessa kuin tehdäkseen heitä orjiksi tai surmatakseen heitä joukottain. Ne kansat, joita me kutsumme barbareiksi, tuntevat meitä toistaiseksi ainoastaan rikoksiemme kautta.

Nämä meriretket, nämä tutkimusmatkat, joihin kiihotti julma ryöstönhalu, nämä tiet maitse ja meritse, joita avattiin vallottajille, seikkailijoille, ihmismetsästäjille ja ihmiskauppiaille, tämä raiskaava siirtomaavaltaus, tämä raakamainen liike, joka saattoi ja yhä vielä saattaa toisen puolen ihmiskuntaa hävittämään toista — ne ovat tuhoisia elinehtoja sivistystyön (civilisation) uudelle edistymiselle ja ne hirvittävät apuneuvot, jotka ovat valmistaneet maailmanrauhan vielä näkymättömälle tulevaisuudelle.

Ja tällä kertaa tulee koko maailma olemaan, huolimatta tavattoman suurista eroavaisuuksista, samallaisessa tilassa, jossa Roman valtakunta oli keisari Augustuksen aikana. Roomalainen rauha oli vallotusten työtä. Varmaankaan ei maailmanrauhaa saada aikaan samoilla keinoilla. Ei mikään valtio meidän päivinämme voi vaatia itselleen hegemoniaa niihin maihin ja meriin nähden, jotka peittävät vihdoinkin tunnettua ja mitattua maapalloa. Mutta koko ihmiskuntaa, eikä enää osaa siitä, alkavat jo yhdistää erityiset siteet, jotka tosin eivät ole niin näkyväisiä kuin sotilaalliset ja valtiolliset kukistuskahleet, mutta eivät siltä ole vähemmän todellisia; ja ne ovat samalla sekä notkeammat että vahvemmat. Ne ovat syvemmällä sisällä ja loppumattomasti vivahdusrikkaat, sillä ne solmitaan julkisen elämän hankausten läpi yhteiskunnallisen elämän todellisuuteen.

Yhä kasvava moninaisuus kulkuneuvojen ja kansainvälisten rahamarkkinain alalla, pakollinen yhtenäisyys kaikkien pääkaupunkien arvopaperi- ja tavarapörssien kesken, jotka turhaan koettavat onnettomien hätäteitten kautta vahvistaa itsenäisyyttään, kansainvälisen sosialidemokratian nopea kasvaminen — kaiken sen näyttää täytyvän ennemmin tai myöhemmin vahvistaa yhdistymistä mantereen kaikkien kansakuntain kesken. Ja vaikka juuri nykyään suurvaltain imperialistinen henki ja asestettujen kansakuntain ylimielinen kunnianhimo näyttää ivaavan näitä näkökohtia ja musertavan tällaiset toiveet, niin huomaa kuitenkin, että itse asiassa nykyaikainen nationalismi ainoastaan tietämättään pyrkii yhä laajemmalta yhdistämään älyjä ja tahtoja, ja että unelma suuremmasta Englannista, suuremmasta Saksasta, suuremmasta Amerikasta johtaa, mitä sitten tahdottaneekin tai mitä tehtäneekin, unelmaan suuremmasta ihmiskunnasta ja kansojen ja rotujen yhdistymiseen maan rikkauksien yhteistä hankkimista varten…

Keskustelu keskeytyi senvuoksi, että isäntä itse tuli kantaen höyryävää liemiastiaa ja hienonnettua juustoa.

Ja liemen lämpöisen, tuoksuavan höyryn ympäröimänä lopetti Langelier ajatuksensa seuraavasti:

— Vielä tulee epäilemättä olemaan sotia. Julmat vaistot yhdessä luonnollisten taipumusten kanssa, ylpeys ja nälkä, mitkä ovat häirinneet maailman rauhaa niin monien vuosisatain kuluessa, tulevat edelleen sitä häiritsemään. Suunnattomat ihmisjoukot, jotka pyrkivät muodostumaan ja kehittymään, eivät ole vielä löytäneet oikeata asemaansa eikä tasapainoansa. Kansain tarkkanäköisyys ei ole vielä järjestelmällinen voidakseen turvata yleisen onnen vapauden ja helpon kauppavaihdon kautta; ihminen ei vielä kaikkialla kunnioita ihmistä; ihmiskunnan kaikki osat eivät vielä ole niin lähellä toisiaan, että he voisivat sopusointuisesti yhtyä muodostaakseen soluja ja elimiä yhdessä ja samassa ruumiissa. Eivät edes nuorimmatkaan meistä saa vielä nähdä aseiden aikakauden häviävän. Mutta me aavistamme koittavan ne paremmat ajat, joita me emme saa nähdä. Pidentämällä alottamaamme kaarta tulevaisuuteen voimme aavistaen nähdä liikenteen eri rotujen ja kansojen välillä tulevan yhä taajemmaksi, tunteen inhimillisestä solidarisuudesta tulevan yhä yleisemmäksi ja vahvemmaksi, työn järjestettävän järjestelmällisesti ja perustettavan Maailman Yhdysvallat.

Maailmanrauha toteutuu jonakin päivänä, ei senvuoksi, että ihmiset olisivat tulleet paremmiksi — sitä emme näy voivan toivoa —, vaan siitä syystä, että uusi asiain järjestys, uusi tiede, uudet taloudelliset välttämättömyydet pakottavat heidät rauhantilaan, samoin kuin muinoin jo heidän elinehtonsa pakottivat heidät sotatilaan ja siinä pysymään.