"Se on siirtomaasotaa", sanoi muuan korkea venäläinen virkamies ystävälleni Georges Bourdonille. Jokaisessa siirtomaasodassa on periaatteena se, että europalaisen täytyy olla niitä kansoja etevämpi, joita vastaan hän taistelee; muussa tapauksessa ei sota ole enää siirtomaasotaa, mikä hyvin selvästi käsitetään. Tällaisessa sodassa kuuluu asiaan se, että europalainen hyökkää päälle tykistöllä, ja että aasialainen tai afrikalainen puolustautuu nuolilla, nuijilla, assegajeilla ja tomahavkeilla. Voi vielä sentään käydä laatuun sekin, että hän on hankkinut itselleen vanhoja piilukkoisia kiväärejä ja patruunakoteloita; mielellään senverran; se tekee vaan siirtomaasodan paljoa kunniakkaammaksi. Mutta missään tapauksessa ei hän saa olla asestettu tai opetettu europalaisella tavalla. Hänen laivastonaan pitää olla dshonkeja, pirogeja ja kanootteja, jotka on puusta koverrettu. Jos hän on ostanut laivoja europalaisista veistämöistä, pitää niiden olla kelvottomia. Kiinalaiset, joiden arsenalit ovat täynnä porslinigranateja, noudattavat siirtomaasodan sääntöjä.
Japanilaiset ovat vapautuneet. He käyvät sotaa niiden sääntöjen mukaan, joita ovat oppineet Ranskassa kenraali Bonnalilta. He ovat tietoihinsa ja älyynsä nähden paljo edellä vastustajiaan. Kun he taistelevat europalaisia paremmin, eivät he osota mitään kunnioitusta perinnäisiä tapoja kohtaan, ja he käyttäytyvät oikeastaan sellaisella tavalla, että se sotii, sanoisinko kansojen oikeutta vastaan.
Turhaan esittivät vakavat henkilöt, sellaiset kuin Edmond Théry, heille, että heidän pitäisi antaa voittaa itsensä europalaisten markkinain korkean edun tähden, parhaiten säädettyjen taloudellisten lakien mukaan. Taka-Indian prokonsuli, itse herra Doumer, turhaan kehotti heitä viipymättä kärsimään muutamia ratkaisevia tappioita maalla ja merellä. "Mikä taloudellinen huolestuminen pimittäisikään meidän sielumme", huudahti tämä suuri mies, jolleivät Besobrassov ja Alexejew enää saa muutamia millionia Korean metsistä! He ovat kuninkaita. Minä olen ollut kuningas kuten hekin; meidän asiamme on yhteinen, oi Nipponin asukkaat, olkaa lempeydessä niiden vaskenväristen kansarotujen kaltaisia, joita minä kunniakkaasti olen hallinnut Mélinen aikana!?
Turhaan puhui heille tohtori Charles Richet pääkallo kourassaan, että koska heillä oli hyvin etenevät leukaperät ja pohjelihakset huonosti kehittyneet, oli heillä edessään välttämättömyys väistyä venäläisten tieltä, jotka olivat lyhytkalloisia ja sellaisina suuressa määrässä eteviä sivistyksen levittäjiä, mikä näkyi jo siitäkin, että he upottivat viisituhatta kiinalaista Amur-jokeen. "Ottakaa huomioon se, että te olette renkaita apinan ja ihmisen välillä, sanoi herra professori Richet heille kaikessa ystävyydessä, ja siitä seuraa, että jos te voitatte venäläiset, tai finno-letto-ugro-slaavilaiset, niin olisi se samaa, jos apinat voittaisivat teidät. Ymmärrättekö?" Mutta he eivät halunneet mitään ymmärtää.
Mitä venäläiset ovat saaneet maksaa Japanin merellä ja Mandshurian vuorensolissa, se ei ole ainoastaan heidän oma ahne ja raaka politikansa Idässä, se on koko Europan siirtomaapolitika. He eivät sovita ainoastaan omia rikoksiaan, vaan koko sotilas- ja kauppakristikunnan rikokset. Tällä minä en tarkota sitä, että maailmassa olisi mitään oikeutta. Mutta merkillisiä käänteitä vaan nähdään, ja voima, joka vielä yksinään ratkaisee ihmisten teot, tekee joskus odottamattomia hyppäyksiä. Sen äkkinäiset heitot häiritsevät tasapainoa, jota jo luultiin vakiintuneeksi. Ja sen oikut, jolla aina on sääntönsä, joskus salaiset, saavat aikaan mieltäkiinnittäviä uudistuksia.
Japanilaiset menevät yli Jalu-joen ja lyövät venäläiset pakosalle Mandshuriassa ihan laskujen mukaan. Heidän merimiehensä hävittävät vallan loistavasti europalaisen laivaston. Heti näemme vaaran uhkaavan. Jos se todella on olemassa, niin kuka on luonut sen? Eiväthän japanilaiset hakeneet venäläisiä. Eivät keltaiset hakeneet valkoisia. Nyt vasta huomaamme keltaisen vaaran. Aasialaiset ovat monta herran vuotta saaneet peljätä valkoista vaaraa. Kesäpalatsin raiskaus, verilöylyt Pekingissä, ihmisjoukkojen upottaminen Blagovestjenskissä, Kiinan palotteleminen, eikös siinä jo ollut pelonsyytä kiinalaisille. Ja saattoivatko japanilaiset tuntea itsensä turvallisiksi Port-Arturin tykkien alla?
Me itse olemme luoneet valkoisen vaaran. Valkoinen vaara taas on synnyttänyt keltaisen vaaran. Sellaiset ketjut antavat vanhalle, maailmaa hallitsevalle välttämättömyydelle ulkonaisen leiman jumalallisesta oikeudesta, ja ihmetellä täytyy tätä jumalien ja ihmisten sokeata valtijatarta, kun näkee Japanin, joka hiljan vielä niin julmasti kohteli kiinalaisia, Japanin, tämän palkitsemattoman kanssarikollisen europalaisten rikoksessa Kiinassa, tulevan Kiinan kostajaksi ja keltaisen rodun toivoksi. Ei kuitenkaan näytä ensi katsannolta siltä, että keltainen vaara, jota europalaiset taloustieteilijät kauhistuvat, olisi verrattava Aasiata uhkaavaan valkoiseen vaaraan. Kiinalaiset eivät lähetä mitään lähetyssaarnaajia Parisiin, Berliniin tai Pietariin opettamaan kristityille fung-tshin oppia ja saamaan aikaan epäjärjestystä Europan asioissa. Mikään asestettu kiinalainen retkikunta ei ole tunkeutunut maihin Quiberon-lahdessa vaatimaan tasavallan hallitukselta extraterritorialitetia, se on sellaista oikeutta, että mandarineista kokoonpantu tuomioistuin saisi ratkaista ne asiat, joista europalaisten ja kiinalaisten kesken ei ole sovittu. Amiraali Togo ei ole tullut kahdellatoista panssarilaivalla pommittamaan Brestin rediä, suojellakseen Japanin kauppaa Ranskassa. Ranskan nationalismin kukka, suur-ranskalaistemme valiojoukko ei ole piirittänyt Kiinan ja Japanin lähetystöjä Hoche- ja Marceaukatujen varrella, eikä marsalkka Ojama niinollen ole johtanut Idän armeijoita Boulevard de la Madeleinelle vaatimaan rangaistusta muukalaisia vihaaville suur-ranskalaisille. Hän ei ole ylhäisen sivistyksen nimessä pannut Versaillesia palamaan. Aasialaisten suurvaltain armeijat eivät ole raastaneet Louvren tauluja eikä Elyséepalatsin porslineja Tokioon ja Pekingiin.
Ei, itse herra Edvard Thérykin myöntää, että keltaiset eivät ole vielä tarpeeksi sivistyneitä voidakseen niin uskollisesti seurata valkoisten esimerkkiä. Eikä hän uskalla ajatellakaan, että he koskaan voisivat päästäkään niin korkeaan siveelliseen kulturiin. Kuinkapa he voisivat saada meidän hyveitämme? Eiväthän he ole mitään kristityitä. Mutta asiantuntijat ovat kuitenkin sitä mieltä, ettei keltainen vaara ole yhtään vähemmän vaarallinen siitä syystä, kun se on taloudellinen. Japani ja Japanin järjestämä Kiina uhkaavat kaikkialla maailman markkinoilla meitä kauhistuttavalla, suunnattomalla kilpailulla, ja tätä seikkaa jo vaan ajatellessaankin saavat taloustieteilijät niskavillansa pystyyn. Senvuoksi täytyy japanilaiset ja kiinalaiset hävittää. Siitä ei ole epäilystäkään. Mutta sota on myöskin julistettava Yhdysvalloille, jotta heidän terästrustinsa estettäisiin myymästä rautaa ja terästä halvemmalla kuin meidän tehtailijamme, jotka ovat huonommin varustettuja.
Sanokaamme kerrankin suora totuus. Luopukaamme edes hetkiseksi mairittelemasta itseämme. Vanha Europa ja uusi Europa (se on Amerikan oikea nimi) ovat saaneet aikaan taloudellisen sodan. Jokainen kansa taistelee toistaan vastaan teollisuudessa. Kaikkialla asestautuu tuotanto raivoisasti tuotantoa vastaan. Huonosti meille soveltuu ryhtyä valittamaan, kun me näemme uusien kilpailevien ja levottomuutta herättävien tuotteitten putoavan säännöttömille maailmanmarkkinoille. Mitäpä hyödyttää valitus? Me tunnemme ainoastaan vahvemman syyt. Jos Tokio on heikompi, on se väärässä, ja me annamme sen tuntea sen; jos se sitävastoin on väkevämpi, on se oikeassa, emmekä sitä mistään moiti. Onko maailmassa yhtään kansaa, jolla olisi oikeus puhua oikeuden nimessä? Me olemme opettaneet japanilaisille kapitalistisen järjestelmän ja sodan. He kauhistuttavat meitä, sillä he alkavat tulla meidän kaltaisiksemme. Ja se onkin tosi teossa jokseenkin kauheata. He puolustautuvat europalaisia vastaan europalaisin asein. Heidän kenraalinsa ja heidän meriupseerinsa, jotka ovat harjottaneet tieteitään Englannissa, Saksassa ja Ranskassa, tuottavat kunniaa opettajilleen. Useat ovat suorittaneet kurssit meidän erityiskouluissamme. Suurherttuamme, jotka pelkäsivät, etteivät sotalaitoksemme — heidän mielestään liiaksi kansanvaltaiset — mitään hyvää saisi aikaan, voivat olla vallan huoleti.
En tiedä minkälaiseksi sodan loppu muodostuu. Venäjän valtakunta asettaa Japanin järjestelmällistä tarmoa vastaan suunnattomat voimansa, joita kuitenkin heikentävät varastelevat virkamiehet ja kykenemätön ylempi upseeristo. Hajaumistilastaan huolimatta riittää sillä rahoja melkein ehtymättömästi. Se saa niitä rikkailta velkojiltaan. Japanin rahalähteinä sitävastoin ovat vaikeasti saatavat ja raskaat lainat, jotka se ehkä menettää juuri voittojensa tähden. Sillä englantilaiset ja amerikalaiset pyrkivät Japania auttaessaan heikontamaan Venäjää, mutta ei suinkaan tekemään Japania mahtavaksi ja peljättäväksi. Vaikeata on tietää, kumpi taistelevista valloista lopullisesti voittaa. Mutta jos Japani saattaa keltaisen rodun kunnioitusta herättäväksi valkoisten silmissä, on se tehnyt ihmiskunnalle suuren palveluksen ja tietämättään ja epäilemättä vasten tahtoaan valmistanut maailman rauhallista järjestäytymistä.