Hän suuteli lasta ja vastasi: "Olet oikeassa, Emil, kaunis puutarha on parhainta, mitä löytyy maailmassa."
"Se on tosi", arveli Germain, "mikä porfyyri- tai kultapylväskäytävä voisi olla varjoisten lehtikäytävien vertainen?"
Samalla ajatteli hän, mikä autuus täytyisi olla tämän nuoren rouvan kanssa vaeltaa käsitysten puiden varjossa.
"Ah", huudahti hän äkkiä, ja katsoi häntä syvälle silmiin, "mitä liikuttaa minua ihmiset ja heidän vallankumouksensa?"
"Ei, ei", vastasi nainen, "minä en voi mitään muuta ajatella kuin kansaamme ja tahdon auttaa oikeutta voittoon. Ihmettelette, että minua uudet aatteet niin innostavat? Mutta mehän emme tunne vielä ollenkaan toisiamme, herra Germain. Te ette tiedä, että isäni opetti minua lukemaan contrat socialia ja evankeliumia. Eräänä päivänä, kun menimme kävelemään, näytti hän minulle Jean Jacquesin, Olin silloin lapsi, mutta minä purskahdin itkuun, kun näin tämän kaikista viisaimman miehen synkät kasvot. Minut on kasvatettu vihaamaan kaikkia ennakkoluuloja. — Mieheni oli samaten luonnonfilosofian puoltaja. Hän tahtoi, että poikamme nimitettäisiin Emiliksi, ja opetettaisiin tekemään työtä käsillään. Viime kirjeessään — jonka hän kirjoitti minulle kolme vuotta sitten laivankannella, saman laivan, jonka mukana hän sitte hukkui — viittasi hän vielä Rousseaun kasvatusjärjestelmään. — Minut on kokonaan vallannut uusi henki ja luulen, että ennen kaikkea pitää taistella oikeuden ja totuuden puolesta."
"Ajattelen aivan kuin te, rouva", huokasi Germain, "kammoan kaikkea fanatismia ja tyranniutta, mutta minä olen heikko. En ole ajatusteni herra. Minä en kuulu itselleni ja tunnen itseni hyvin onnettomaksi."
Nuori rouva ei antanut mitään vastausta. Samassa hetkessä astui vanha herra puutarhan ovesta ja heilutti korkealle hattuaan. Hän ei kantanut mitään peruukkia eikä ollut puuteroitu. Pitkät harmaat hiukset kehystivät hänen kaljua päätään, hän oli kokonaan harmaisiin puettu ja siniset sukat ja kengät ilman solkia.
"Voitto, voitto!" huusi hän. — "Julmuri on käsissämme, ja minä olen ensimäinen, joka tuon teille tiedon, Sophie!"
"Ei, ystäväni, olen kuullut sen juuri herra Germainilta, jonka tässä esitän teille. Äitimme olivat nuoruusystäviä. Hän on puoli vuotta ollut Parisissa ja käy usein minua tervehtimässä yksinäisessä erakkomajassani. Herra Germain, näette tässä herra Franchot de la Cavamen, ystäväni ja naapurini, — ja suuren oppineen."
"Sanokaa mieluummin: Nikolas Franchotin, työmiehen."