"Anteeksi, rouva, että häiritsin teitä ajatuksissanne. Olen jo kauvan teitä katsellut. Te olitte minusta kuin unelmien enkeli, istuissanne tuossa aivan yksin ja liikkumatonna."
"Yksin — yksin —" vastasi nainen, kuin olisi kuullut vaan tämän ainoan sanan — — Yksin? Onko hän sitte koskaan yksin?
Ja sitte, kun mies katseli häntä, ymmärtämättä mitä hän tarkoitti, sanoi hän:
"Jättäkäämme se, ne olivat vaan ajatuksiani, joita monta kertaa — —
Siis mitä uutisia?"
Ja nyt kertoi nuori mies hänelle suuren päivän tapahtumat — rynnäkön
Bastilleen, vapauden voiton — —
Vakavin kasvoin kuunteli Sophie.
Sitte sanoi hän:
"Meidän täytyy iloita siitä, mutta meidän ilomme täytyy olla vakavaa uhrautumisen iloa. Ranskalaiset eivät saa enää tästä lähtein kuulua itselleen, he kuuluvat vallankumoukselle, joka uudistaa koko maailman."
Hänen näin puhuessaan, tuli lapsi hänen luoksensa, syleili hänen polviaan ja sanoi iloisesti:
"Katsohan toki äiti, katsohan, kuinka puutarha on kaunis!"